Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.
Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.
Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.
Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.
Bimalan kertomus
VII
Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.
Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.
Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!
Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.