»Näin aikaisin. Aamukohtaukseen, vai kuinka?»
Kun kuljin ohi mitään vastaamatta, alkoi hän hyräillä jälkeeni pisteliästä laulua.
IX
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.
Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.
»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.
»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»
Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»
Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.
Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.