Kahteen päivään en liikkunut huoneistani minnekään. Vasta nyt minulle selvisi, kuinka pitkälle asia oli kehittynyt. Elämä tuntui kerrassaan tympäisevältä. Kaikki, mihin tartuin, teki mieleni heti heittää pois. Minä tunsin odottavani — joka hermollani, kiireestä kantapäähän asti — odottavani jotakin, jotakin henkilöä; veressäni oli kirvelevä odotuksen tuntu.
Yritin askarruttaa itseäni ylimääräisillä töillä. Makuuhuoneen lattia oli puhdas, mutta minä vaadin sen pestäväksi nähteni vielä kerran. Vaatteeni olivat kaapeissa hyvässä järjestyksessä; minä vedin ne esille ja järjestin toisin. Iltapäivällä minulla ei ollut aikaa edes hiusteni asetteluun; minä sitaisin ne nopeasti löyhään solmuun, puuhailin ja kiusasin jokaista. Sitten aloin penkoa varastohuonetta. Varastot näyttivät minusta kovin kutistuneilta. Näpistelyä oli viime aikoina varmaan harjoitettu, mutta minä en uskaltanut vaatia ketään vastaamaan, sillä olihan lähellä ajatus: »Missä ovat silmäsi olleet näinä päivinä!»
Sanalla sanoen: minä käyttäydyin tuona päivänä kuin riivattu. Seuraavana päivänä yritin hieman lukea. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä luin, mutta äkkiä huomasin lähteneeni kirja kädessä ulompiin suojiin johtavaan käytävään ja seisovani ikkunan luona, vastapäätä pihan toisella laidalla olevan huonerivin kuistikkoa. Minusta tuntui siltä, kuin eräs noista huoneista olisi väistynyt vastarannalle ja lautta olisi lakannut kulkemasta. Minusta tuntui siltä, kuin olisin vain varhemman olemukseni haamu, tuomittu jäämään siihen, missä olin, kumminkaan todella siinä olematta, ikuisesti vain eteeni tuijotellen.
Siinä seisoessani näin Sandipin tulevan huoneestansa kuistikolle, sanomalehti kädessään. Saatoin huomata, että hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Piha ja kaidepuutkin näyttivät hiihtävän hänen kiukkuansa. Hän heitti lehden kädestään niin vihaisesti, kuin olisi tahtonut repiä rikki koko maailman.
Minä tunsin, etten voinut kauemmin pitää lupaustani. Olin lähtemässä
eteenpäin oleskeluhuoneeseen, kun kälyni samassa ilmestyi taakseni.
»Hyvä Jumala, tätä vielä puuttui!» huudahti hän vilahtaen jälleen pois.
Minulla ei ollut enää, rohkeutta kulkea kauemmaksi.
Kun palvelijattareni seuraavana aamuna tuli huutamaan: »Armollinen rouva, on aika avata varastohuone», heitin minä hänelle avaimet sanoen: »Pitäköön Harimati siitä huolen», ja asetuin ikkunan ääreen jatkamaan aloittamaani englantilaista koruompelusta.
Sitten toi palvelija kirjeen. »Sandip Babulta», sanoi hän. Mikä rajaton rohkeus! Mitä olikaan viestintuoja ajatellut? Sydämeni vavahti, kun avasin kirjettä, jossa ei ollut minkäänlaista osoitetta, ainoastaan sanat: Erittäin tärkeä kansallista liikettä koskeva asia. Sandip.
Minä heitin pois ompelukseni. Olin kohta jaloillani ja järjestin kuvastimen edessä nopeasti hiuksiani. Sariani en muuttanut, puin vain ylleni siihen sopivan viitan.
Minun täytyi kulkea erään kuistikon läpi, missä kälyni tapasi aamuisin istua betelpähkinöitä halkomassa. Hillitsin arkuuteni. »Mihin nyt, Tšota Rani?» huusi hän.
»Oleskeluhuoneeseen.»