»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.
»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi, joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä minusta kaikkien hyveiden esikuva.»
Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää katseeni kohoamatta komeroon asti.
Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen, jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.
Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen. jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.
Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!
Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »Minä tahdon!»
»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate, se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena ulvoen: »Minä tahdon!»
Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.
Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»