Sandipin kertomus
V
Lukiessani näitä elämäni historian sivuja minä kysyn itseltäni vakavasti: Onko tämä Sandip? Olenko minä kokoonpantu pelkistä sanoista? Olenko vain kirja, joka on sidottu lihan ja veren kansiin?
Maa ei ole kuollut olio kuten kuu. Se hengittää. Sen virrat ja meret huokuvat ilmoille huuruja, jotka kietovat sen vaippaansa. Sen oma, ilmassa leijuva tomu on sen viittana. Katselija, joka silmäilee maata ulkoapäin, näkee vain sen valon, jota tuo huuru ja tuo tomu heijastelevat. Valtavien maanosien rajat eivät hänen silmiinsä selvästi näy.
Ihminen, joka on elävä samoinkuin maa, on hänkin aina kietoutuneena aatostensa huuruun, jota hän huokuu. Hänen todellinen olemuksensa jää salatuksi, ja hänkin näyttää olevan pelkkää valoa ja varjoa.
Näyttää siltä, että minä tässä elämäni tarinassa kehittelen elävän kiertotähden lailla vain ihanteellisen maailmani kuvaa. Mutta minä en ole ainoastaan se, mikä haluan ja luulen olevani, — olen myöskin se, mitä en rakasta ja mikä en tahtoisi olla. Luomiseni oli alkanut jo ennen syntymääni. Minä en voinut ollenkaan valita ympäristöäni, joten minun on parhaani mukaan käytettävä sitä, mitä minulle tarjoutuu.
Elämänkatsomukseni mukaan täytyy sen, mikä on suurta, samalla olla julmaa. Oikeamielisyys on keskinkertaisten ihmisten hyve — suurilla on etuoikeutenansa olla väärämielisiä. Maapallon pinta oli tasainen. Maanalainen tuli puski sitä kohottaen korkean vuoren — se ei yrittänyt olla oikeamielinen estettänsä, vaan itseänsä kohtaan. Menestyksellinen väärämielisyys ja luonnollinen julmuus ovat olleet ainoat voimat, joiden nojalla yksityinen tai kansakunta on päässyt upporikkaaksi tai yksinvaltiaaksi.
Senvuoksi minä saarnaan vääryyden suurta oppia. Minä sanon jokaiselle: Vapautuminen perustuu vääryyteen. Vääryys on se tuli, jonka on alinomaa poltettava jotakin välttyäkseen tuhkaksi tummumista. Kun yksilö tai kansakunta ei enää kykene tekemään vääryyttä, niin se pyyhkäistään pois näkymöltä ja heitetään maailman rikkaläjään.
Toistaiseksi tuo on vain teoriani — olemukseni ei sitä täysin vastaa. Varuksissani on halkeamia, joiden lomitse vilkahtaa näkyviin jotakin ylen pehmeätä ja herkkätunteista. Syynä on se, että paras osa minuuttani, kuten jo sanoin, on luotu jo ennen tätä olemiseni vaihetta.
Tavantakaa minä panen kannattajani koetukselle nähdäkseni kuinka pitkälle he ovat ehtineet säälimättömyyden opinnoissa. Eräänä päivänä olimme huvimatkalla, lähellämme oli vuohi laitumella. Minä kysyin: »Kuka teistä voi leikata tällä puukolla vuohelta jalan ja tuoda sen minulle?» Toisten vielä epäröidessä minä lähdin itse ja tein sen. Eräs seuralaisistani pyörtyi sitä katsellessaan. Mutta nähdessään minut aivan levollisena he koskettivat kunnioittavasti jalkojani ja sanoivat minun olevan kaiken inhimillisen heikkouden yläpuolella. Toisin sanoen: he havaitsivat tuona päivänä aatokseni sumuverhon, mutta sisäinen olemukseni, jonka omituinen kohtalonoikku on luonut helläksi ja armeliaaksi, jäi heiltä näkemättä.