»Onko historiassa jokin sellainen esimerkki?»
»Ihminen on niin suuri, että hän voi jättää huomioonottamatta kaikki esimerkit samoinkuin ulkonaisen menestyksenkin. Kenties ei ole olemassa mitään esimerkkiä, enempää kuin siemenellä, joka on kerran kehkeytyvä kukaksi. Mutta kaikesta huolimatta suuntaa sisäinen välttämättömyys siemenen kukkaan.»
Asian laita ei ole niin, etten minä ollenkaan käsitä Nikhilin katsantokantaa; se muodostaa minun vaarani. Minä olen syntynyt Intiassa, ja Intian henkinen myrkky virtailee suonissani. Miten äänekkäästi minä saarnaankin kieltäymyksen mielettömyyttä vastaan, en sitä kumminkaan voi kokonaan välttää.
Niinpä syntyy meillä nykyjään omituisia ristiriitaisuuksia. Meillä täytyy olla uskontomme ja meillä täytyy olla kansallinen liikkeemme: Bhagavad Gita ja Bande Mataram. Tuloksena on, että molemmat joutuvat kärsimään. Sama asia kuin jos antaisi englantilaisen sotilassoittokunnan torvien raikua intialaisten huilujemme ohella. Minun täytyy ottaa elämäntehtäväkseni tämän kamalan sekasorron lopettaminen.
Minä tahtoisin meillä pääsevän valtaan länsimaisen, sotilaallisen tyylin eikä intialaisen. Silloin voisimme antaa häpeämättä liehua intohimon lipun, jonka Luonto-äiti on määrännyt sotalipuksemme elämän taistelutanterelle. Intohimo on kaunis ja puhdas — puhdas kuin liljankukka, joka kohoaa liejuisesta maaperästä. Se kohoaa kaikkia saastuttajiansa ylemmäksi tarvitsematta mitään keinotekoisia puhdistusvälineitä.
V
Viime päivinä minua on kiusannut eräs kysymys. Miksi sallin elämäni takertua Bimalan elämään? Olenko minä uiva pölkky, jota jokainen este voi pidättää?
Minä en suinkaan tunne mitään väärää häpeäntunnetta sen vuoksi, että Bimala on tullut himoni esineeksi. On liiankin ilmeistä, että hän tarvitsee minua, ja niinmuodoin minä pidän häntä oikeudenmukaisesti omanani. Hedelmä riippuu rungosta oksan varassa, mutta siitä syystä ei rungolla tarvitse olla ikuista oikeutta hedelmän luonansa pitämiseen. Kypsä hedelmä ei voi taata ikuisesti pysyvänsä rungon yhteydessä; se tuntee siitä yhä irtautuvansa. Se on kerännyt minua varten koko makeutensa; minulle antautuminen on sen olemisen aihe, sen todellisen olemuksen kannate, sen oikea siveellisyys. Niinpä minun on se poimittava, sillä minä en saa tehdä sitä mitättömäksi.
Eniten minua kiusaa se, että kietoudun yhä pahemmin pauloihin. Enkö ole syntynyt vallitsemaan, nousemaan oman ratsuni, suurten joukkojen, selkään ja suistamaan sitä miten hyväksi näen — päämäärän tunnen minä yksin; sen osaksi tulevat vain okaat ja tien loka. Ratsuni on oven edessä minua odottamassa; se kuopii tannerta ja pureksii kuolaimiaan, ja ilma raikuu sen hirnuntaa. Mutta missä olen minä ja mitä minä teenkään, kun päästän joka päivä ihanan tilaisuuden käsistäni?
Minä uskoin kerran olevani rajuilma — ajattelin, etteivät tielleni sirotellut revityt kukkaset voineet estää minua etenemästä. Mutta nyt minä kiertelenkin yhtä ainoata kukkaa — kuin mehiläinen enkä niinkuin rajuilma. Pitää siis paikkansa mitä sanoin: ne aatteet, joilla ihminen itseänsä värittää, liikkuvat vain pinnalla. Sisäinen ihminen pysyy aina samana, jokapäiväisenä. Jos joku voisi nähdä sisäisen olemukseni ja kirjoittaisi elämäkertani, niin hän ei kuvailisi minua mitenkään Pantšu tolvanaa tai Nikhiliä kummemmaksi!