Eilen illalla minä selailin vanhaa päiväkirjaani niiltä ajoilta, jolloin olin vastikään suorittanut tutkintoni ja aivoni olivat viisaustieteestä pakahtumaisillaan. Jo siihen aikaan olin vannonut välttäväni kaikkia harhaluuloja, omia samoinkuin toistenkin keksimiä, ja olin päättänyt rakentaa elämäni todellisuuden pettämättömälle pohjalle. Mutta miten onkaan käynyt? Missä on elämäni pettämättömyys? Sehän on pikemmin ollut kuin verkkokudelma, jossa; lanka tosin on katkeamaton, mutta suurin osa sittenkin on pelkkää reikää. Siitä en pääse ankarimmillakaan ponnistuksilla. Parastaikaa iloitessani siitä, että pysyn eksymättä lankani suunnassa, joudunkin samassa ilkeään silmukkaan! Minä näet olen alkanut tuntea omantunnonsoimausta.
»Minä tarvitsen sitä, se on tuossa, niinpä otan sen.» — Tuo on selvää ja suoraa politiikkaa. Se, joka pyrkii tarmokkaasti kohti päämääräänsä, saavuttaa sen vihdoin välttämättä. Mutta jumalat eivät tahdo tehdä sellaista matkaa helpoksi. Senvuoksi he lähettävät myötätunnon viettelijättären suistamaan matkamiestä ladultansa, samentamaan hänen katsettansa kyyneleisellä sumuverholla.
Minä näen Bimala rukan liikehtivän levottomana satimessaan. Millainen hädän ilme onkaan hänen silmissään! Kuinka hän onkaan hangannut itsensä verille tempoessansa kahleitaan! Tuon näyn tietenkin pitäisi ilahduttaa todellista metsästäjää.
Minä olenkin iloinen, mutta toisaalta koskee mieleeni, ja senvuoksi minä seison epäröiden voimatta vetää silmukkaa kiinni.
Minä tiedän, että on ollut hetkiä, jolloin olisin voinut syöksyä hänen luoksensa, tarttua hänen käsiinsä ja pusertaa hänet rintaani vasten, vastustamattomasti. Jos olisin niin tehnyt, ei hän olisi virkkanut sanaakaan. Hän tiesi, että oli uhkaamassa ratkaiseva tapaus, joka tuokiossa muuttaisi toisiksi koko maailman arvosuhteet. Ja kun hän seisoi sen luolan suulla, joka kätki itseensä arvaamattoman, mutta silti odotetun asian, hänen kasvonsa kalpenivat ja silmät hehkuivat pelonsekaista hurmiota. Kun tuo tuokio saapuu, hahmoutuu iäisyys, jota kohtalomme odottaa henkeänsä pidättäen.
Minä olen sallinut tuon tuokion luiskahtaa ohi. En ole tarttunut kiinni häikäilemättömän voimakkaasti saadakseni varmasti omakseni sen, mikä jo melkein täydellisesti minulle kuului. Nyt näen selvästi, että luonnossani oli salattuja alkuvoimia, jotka ilmeisesti asettuivat esteiksi tielleni.
Aivan samalla tavalla koki kohtalonsa Ravana, jota minä pidän Ramajanan [Muinaisintialaisen kirjallisuuden toinen suuri sankarieepos (Mahabharatan ohella). Rama-sankarilta ryöstää Ravana uskollisen puolison Sitan, joka voitetaan takaisin apinainkuninkaan Hanunranin avulla] varsinaisena sankarina. Hän piti Sitaa Asoka-puutarhassa, odottaen hänen mielisuosiotansa, sen sijaan että olisi vienyt hänet muitta mutkitta haaremiinsa. Tämä heikko kohta hänen muuten suurenmoisessa luonteessaan tärveli koko ryöstön. Toinen samanlainen omantunnontuskain puuska sai hänet kohtelemaan liian välinpitämättömästi ja lievästi petollista veljeänsä Bibhisania, ja seurauksena oli; että hän sai siitä hyvästä surmansa.
Elämän tragiikka johtuu ihmisestä itsestänsä. Aluksi se lepää mitättömän pienenä seikkana pimeissä, syvissä kerrostumissa, mutta tunkeutuu lopulta esiin kumoten koko rakennelman. Varsinainen tragiikka on siinä, ettei ihminen tunne itseänsä sellaisena kuin hän todellisuudessa on.
V
Sitten on vielä otettava huomioon Nikhil. Vaikka tiedän hänet hassahtavaksi ja naurankin hänelle, en kumminkaan voi kokonaan vapautua siitä ajatuksesta, että hän on ystäväni. Aluksi minä en välittänyt mitään hänen katsantokannoistaan, mutta nyttemmin hän tavantakaa saattaa minut hämille ja loukkaa minua. Senvuoksi olen yrittänyt jutella ja kiistellä hänen kanssaan samaan intomieliseen tapaan kuin ennenkin, mutta siinä ei ole aito sointua. Johdunpa toisinaan niinkin pitkälle luonnottomuuteen, että olen olevinani samaa mieltä kuin hän. Mutta teeskentely ei ole luonteenomaista minulle enempää kuin Nikhilillekään. Siinä on ainakin yksi yhteinen piirre. Senvuoksi minulle on nykyjään mieluisempaa, kun en häntä ollenkaan kohtaa, ja minä olen alkanut mahdollisuuden mukaan häntä vältellä.