Tuo kaikki ilmaisee heikkoutta. Kohta kun ihminen myöntää vääryyden mahdolliseksi, se muuttuu tosiasiaksi ja tarttuu häntä kurkkuun, miten hän yrittäneekin olla sitä uskomatta. Minun tekee mieleni avoimesti sanoa Nikhilille, että tällaisia tapahtumia — suuria todellisuuksia — on katsottava suoraan kasvoihin ja ettei se, mikä on totista totta, saa erottaa toisistaan oikeita ystäviä.
Minä olen kieltämättä heikontunut. Bimalaa minä kumminkaan en voittanut tällä heikkoudellani; hän poltti siipensä häikäilemättömän miehekkyyteni liekeissä. Kohta kun savu tummentaa liekkien loimon, hän joutuu hämilleen ja vetäytyy takaisin. Sitten tapahtuu hänen tunteissaan täydellinen mullistus: hänen tekisi mieli ottaa takaisin se seppele, jolla hän on minut koristanut, mutta hän ei voi sitä tehdä, sulkee vain silmänsä, jottei sitä näe.
Kaikesta huolimatta minä en saa väistyä viitoittamaltani tieltä. Missään tapauksessa en saa jättää isänmaan asiaa, kaikkein vähimmin tällä hetkellä. Bimalan ja isänmaan täytyy tästä lähtien olla yhtä. Lännestä puhaltava raju tuuli, joka on temmannut pois maamme omantunnon verhon, tempaa varmaan Bimalan kasvoilta naisen hunnun, ja tämä kasvojen paljastuminen on tapahtuva ilman häpeäntunnetta. Kun keinuva alus kantaa suuria ihmisjoukkoja yli valtameren ja Bande Mataram liehuu sen lipputangossa, niin se on samalla oleva minun mahtini ja rakkauteni kehto.
Bimala on näkevä vapautumisemme niin valtavana näkynä, että hänen kahleensa kirpoavat itsestään, hänen tuntematta mitään häpeää, vieläpä sitä ollenkaan huomaamattakaan. Kokonaan tämän peloittavan, hävittävän mahdin lumoissa ollen hän ei epäröi hetkeäkään menetellä armottomasti; Minä olen havainnut Bimalan olemuksessa julmuuden, joka on koko olemassaolon sisäinen voima — julmuuden, joka taipumattomalla mahdillansa ylläpitää maailman kauneutta.
Jos voisimme vapauttaa naiset niistä teennäisistä kahleista, joihin miehet ovat heidät iskeneet, saisimme nähdä maan päällä Kalin, häpeää ja sääliä tuntemattoman jumalattaren elävän kuvan. Minä kuulun Kalin palvelijoihin, ja on tuleva päivä, jolloin minä jumalatartani oikein palvelen nostamalla Bimalan hänen hävitysalttarillensa. Siihen minä tahdon valmistua.
Paluutie on meiltä kummaltakin iäksi suljettu. Me ryöstämme toisiamme, vihaamme toisiamme, mutta emme milloinkaan pääse toisistamme vapaiksi.
VIIDES LUKU
Nikhilin kertomus
IV
Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen minä yksin äänetön.