Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.
Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville.
Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun
seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että
Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.
Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin, tavoin:
On elokuu, sadetta tulvii taivas;
taloni tyhjä on!
Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei: taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.
Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa me kerran toisemme löysimme.
Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa, jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.
Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.
Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on siellä sopimaton.
Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin, ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun täytyy vapauttaa hänet täydellisesti, muuten en minä voi milloinkaan vapautua elämäni valheesta…