Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä…
Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui Bimalan sari, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet jalkineensa.
Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»
Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.
Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva valokuvani.
Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin? Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.
V
Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla — tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun luokseni saapui Pantšu, läheisen zamindarin vuokraaja [valtion tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua syvästi kunnioittaen.
»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»
Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle, mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota mitään!»