Äskettäin Sandip pyysi minua päästämään puheilleni Amuljan, erään nuorukaisen, hänen innokkaan kannattajansa. Minä näin pojan silmissä liekehtivän uuden tulen ja tiesin hänenkin vaistonneen minun šaÄti-tehtävääni, tiesin luovan voimani alkaneen vaikuttaa hänen veressään. »Millainen tenhotar te olettekaan!» huudahti Sandip seuraavana päivänä. »Amulja ei ole enää poikanen, hänen elämänsä soihtu palaa täydessä lieskassa. Kuinka voisikaan teidän tulenne piillä kotinne katon alla? Aikaisemmin tai myöhemmin täytyy kaikkien saada kokea sen sytyttävää voimaa, ja kun kaikki lamput palavat, millaista verratonta devali-karnevaalia [Jumalien juhla, jota vietetään öisin ilotulituksin] maamme silloin viettääkään!»
Oman loistoni häikäisemänä minä päätin suoda tuon lahjan hartaalle palvojalleni. Minä olin itseluuloisen varma siitä, ettei mikään voinut minua estää toteuttamasta vakaita aikomuksiani. Palattuani keskustelun jälkeen huoneeseeni minä päästin hiukseni valloilleen ja sidoin ne jälleen. Miss Gilby oli minulle neuvonut, kuinka ne voi kammata niskasta korkealle ja kiertää kokoon päälaelle. Miestäni tämä hiuslaite erikoisesti miellytti. »Mikä vahinko», sanoi hän kerran, »että kaitselmus on ilmaissut minulle, vähäpätöiselle miehelle, eikä runoilija Kalidasalle, naisen niskan kaikki ihmeet. Runoilija kenties olisi sitä verrannut kukanvarteen, mutta minulle se on tulisoihtu, joka kannattaa hiustesi tummaa liekkiä.» Samassa hän… Mutta miksi, miksi tuota kaikkea muistelenkaan?
Minä lähetin kutsumaan miestäni. Muinoin minä osasin keksiä satoja aiheita, kaikenlaisia, saadakseni hänet tulemaan luokseni. Nyt, kun kaikki on aikoja sitten mennyttä, en enää ole niin kekseliäs.
Nikhilin kertomus
VI
Pantšun vaimo on äskettäin kuollut hivuttavaan keuhkotautiin. Pantšun on juhlallisin menoin puhdistuttava synnistä ja lepytettävä yhdyskuntansa. Hänelle on laskelmien nojalla ilmoitettu, että asia vaatii satakaksikymmentäkolme rupiaa.
»Mitä mielettömyyksiä!» huudahdin minä suutuksissani. »Älä suostu siihen, Pantšu! Mitä ne sinulle voivat?»
Kuin uupunut vetojuhta kohotti Pantšu minuun kärsivällisen katseensa ja sanoi: »Armollinen herra, minun vanhin tyttäreni on naitettava. Ja vaimoraukkani maahanpaniaismenot on suoritettava.»
»Jos sinussa olisikin jotakin syytä, Pantšu», mietin minä ääneen, »niin sinä olet varmaan jo riittävästi kärsinyt sen vuoksi.»
»Se on totta, armollinen herra», myönsi Pantšu avomielisesti. »Minun täytyi myydä osa tiluksiani ja antaa loppu lainan takeeksi voidakseni maksaa tohtorin laskun. Mutta bramiinien uhrimaksut minun täytyy suorittaa.»