Mitäpä siinä auttoi väitellä vastaan? Minä kyselin väin itseltäni, milloin tulee aika, jolloin bramiinien itsensä on alistuttava puhdistusmenoihin, kun ovat ottaneet vastaan tuollaisia uhreja?
Pantšu, joka oli koko ajan epätoivoisesti taistellut puutetta vastaan, joutui vaimonsa sairauden ja kuoleman jälkeen kerrassaan toivottomaksi. Etsiessään epätoivoisena jonkinlaista lohdutusta hän alkoi kuunnella erästä vaeltavaa askeettia ja pääsikin filosofiassaan niin pitkälle, että unohti nälkäiset lapsensa. Hän eli jonkin aikaa siinä vakaumuksessa, että kaikki on turhuutta ja että jos maailmassa ei ole nautintoa, ei tuskakaan ole sen todellisempaa. Eräänä yönä hän sitten jätti pienokaiset rappeutuneeseen majaansa ja lähti vaeltamaan maita mantereita.
Minä en tietänyt asiasta silloin mitään. Mielessäni riehui niihin aikoihin ankara taistelu jumalain ja riivaajain kesken. Opettajani ei kertonut minulle sitäkään, että oli ottanut Pantšun orvot oman kattonsa alle ja piti heistä huolta, vaikka olikin yksin ja koulutyöhön kului koko päivä.
Kuukauden kuluttua Pantšu tuli takaisin. Hänen askeettinen intonsa oli melkoisesti laimentunut. Vanhimmat lapset, poika ja tyttö, kietoivat kätensä hänen ympärilleen kysyen: »Isä, missä olet ollut niin kauan?» Nuorin istui hänen sylissään; pikku tyttö kiersi takaapäin käsivartensa hänen kaulaansa, ja he itkivät yhdessä. »Armollinen herra!» nyyhkytteli vihdoin Pantšu opettajani puoleen kääntyen. »Minulla ei ole voimia hankkia näille pienokaisille riittävästi ravintoa — ja toisaalta en voi paetakaan heidän luotansa. Mitä pahaa lienenkään tehnyt, että minua kohtaa tällainen vitsaus, että käteni ja jalkani näin sidotaan?»
Sillä välin olivat Pantšun pienet kauppasuhteet ehtineet katketa, ja hän huomasi, että niitä oli mahdoton solmia uudelleen. Hän turvautui opettajani katon suojiin eikä hiiskahtanutkaan kotiin palaamisesta. Opettajani oli vihdoin pakko hänelle asiasta huomauttaa. »Kuulehan, Pantšu», sanoi hän, »ellet ollenkaan pidä huolta asumuksestasi, niin se kerrassaan hajoaa. Minä lainaan sinulle hieman rahaa, jotta voit jälleen ryhtyä kaupustelemaan. Saat maksaa sen takaisin vähin erin.»
Pantšu ei ollut kovin mielissään. Eikö maan päällä ollutkaan armeliaisuutta? Ja kun opettajani pyysi häntä kirjoittamaan velkakirjan, tuntui hänestä siltä, ettei moinen avustus, joka oli maksettava takaisin, ollut paljonkaan arvoinen. Opettajani ei kumminkaan tahtonut antaa ulkonaista almua, joka edellyttää sisäistä velvoitusta. Omanarvontunnon menettäminen merkitsee kastin menettämistä, arveli hän.
Kun Pantšu oli piirtänyt nimensä velkasitoumukseen, muuttui hänen tervehdyksensä melkoista kylmemmäksi — kunnioittava jalkojen koskettaminen jäi kokonaan pois. Opettajani hymyili; hänelle oli erittäin mieluista, että Pantšun nöyrä kohteliaisuus väheni. »Ihmisten on osoitettava toisillensa kunnioitusta», sanoi hän, »mutta palvonta on liikaa.»
Pantšu alkoi ostaa markkinoilta kankaita, joita hän sitten myyskenteli kylissä. Hän ei tosin saanut paljoakaan puhdasta rahaa, mutta sen, mitä hän voi säästää tavaroina, riisinä, hamppuna ja viljana, hän käytti velkansa suorittamiseen. Kahden kuukauden kuluttua hän voi suorittaa ensimmäisen maksun, ja samalla hänen kumarruksensa vastaavassa määrässä jäykistyi. Hän alkoi varmaan ajatella, että henkilö, jota hän oli kunnioittanut kuin pyhimystä, olikin vain ihminen, vieläpä voitonhimon houkutuksille altis.
Pantšun puuhaillessa näissä toimissaan vyöryi hänen ylitsensä äkkiä swadeši-liikkeen hyökylaine.