»Todellinen menestys», korjasi opettajani.
»Olkoonpa niin», vastasi Sandip, »mutta todellisen menestyksen hedelmä kypsyy ainoastaan vilpin viljellyssä pellossa. Totuus kasvaa itsestään, kuten rikkaruoho ja ohdakkeet, ja vain madot voivat siitä toivoa itsellensä hedelmiä!» Tuon sanottuaan Sandip riensi pois huoneesta.
Opettajani katsahti minuun hymyillen. »Tiedätkö Nikhil», sanoi hän, »minä luulen, ettei Sandip ole uskonnoton — mutta hänen uskontonsa on totuuden nurja puoli, niinkuin pimeä kuu on sittenkin kuu, vaikka sen valo on väärällä puolella.»
»Siksipä juuri», myönsin minä, »olenkin hänestä aina pitänyt, vaikka emme ole koskaan voineet olla yhtä mieltä. Minä en voi nytkään häntä tuomita, vaikka hän on minua syvästi loukannut ja voi loukata vielä enemmänkin.»
»Se on alkanut minulle selvitä», sanoi opettajani. »Minä olen kauan ihmetellyt, kuinka voit yhä häntä sietää. Olenpa toisinaan epäillyt sinua heikoksikin. Mutta nyt minä huomaan, että vaikka te ette soinnukaan yhteen, teissä kumminkin on sama rytmi.»
»Kohtalo näyttää kirjoittaneen Kadotetun paratiisin minun osakseni silosäkein, joten minä en tarvitse mitään soinnullista ystävää!» huomautin minä laajentaen hänen käyttämäänsä kuvaa.
»Mutta kuinka käy Pantšun?» kysyi opettajani.
»Te sanotte Hariš Kundun aikovan ajaa hänet pois isiensä tilalta.
Mitäpä, jos minä ostaisin tiluksen ja vuokraisin sen sitten Pantšulle?»
»Entä sakkorahat?»
»Kuinka zamindar voi niitä vaatia, jos hän on minun vuokraajani?»