»Entä poltettu kangas?»
»Minä korvaan sen hänelle. Tahdonpa nähdä, uskaltaako joku estää vuokraajaani harjoittamasta kauppaa miten hyväksi näkee.»
»Minä pelkään, armollinen herra», virkkoi Pantšu arasti, »että teidän rikkaiden kiistellessä keskenänne poliisi ja lain korppikotkat kerääntyvät iloisina ympärillenne ja kansanjoukko naureskelee huville, mutta kun henki tulee kysymykseen, olen minä raukka yksin vaarassa!»
»Kuinka niin? Mitä sinulle voisi tapahtua?»
»He polttavat poroksi taloni, lapset ja kaikki!»
»Lapsistasi minä kyllä pidän huolen», virkkoi opettajani. »Sinä voit harjoittaa millaista kauppaa haluat. He eivät sinuun koske.»
Jo samana päivänä minä ostin Pantšun tiluksen, joka kaikkia ‘muodollisuuksia noudattaen siirtyi minun haltuuni. Sitten alkoivat vaikeudet.
Pantšu oli perinyt vuokratilan isoisältänsä ainoana elossa olevana perillisenä. Sen tiesivät kaikki. Mutta nyt sukelsi jostakin esille eräs täti matkalaukkuineen ja nyytteineen, rukousnauhoineen ja orpoine veljentyttärineen. Hän pesiytyi Pantšulaan ja vaati itselleen elinkorkoa.
Pantšu oli kuin ukkosen iskemä. »Tätini on kuollut aikoja sitten», väitti hän vastaan.
Hänelle vastattiin, että hän ajatteli setänsä ensimmäistä vaimoa, mutta että mainittu setä oli kiireen kaupalla mennyt uusiin naimisiin.