»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on amrita, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin — ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»
Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin: »Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»
»Pantšun luona», vastasi hän.
»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä päivät?»
»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen luoksesi.»
»Hänen tulee saada mitä hän vaatii», vastasin minä.
»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään. »Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu, eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä, kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»
»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»
Bimalan kertomus