Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.
Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa. Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?
Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa vain heikkoja; šaktini kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin… Minun täytyy saada selville, missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi. Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin armahtamaton oli mieleni!
Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.
Vihdoin minä lähetin hakemaan Amuljaa.
»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle.
»Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»
»Epäilemättä», vastasi hän rintaansa röyhistäen.
Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei herättänyt mielessäni mitään toiveita.
»Miten aiot menetellä?» kysyin minä.
Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten kuin kauhuromaanin sivuilla.