48.
Vaitiolon meri läikähti aamulla linnunlaulun laineisiin. Ja kukkaset tien ohessa iloitsivat ja pilvien raot kylvivät kultaa tulviltaan. Mutta me kiirehdimme tietämme mistään välittämättä.
Me emme hilpeitä lauluja laulaneet, emme leikkineet, emme menneet turulle kauppaa tekemään. Me emme matkallamme vitkastelleet, vaan joudutimme askeleitamme, mikäli aika riensi eteenpäin.
Aurinko nousi keskitaivaalle ja kyyhkyset kuhersivat siimeksessä. Kuivat lehdet karkeloivat ja tanhusivat keskipäivän kuumissa ilmanpyörteissä. Paimenpoika uuvahti ja uneksui viikunapuun varjossa, ja minä istahdin veden vieremälle ja ojensin ruohikkoon väsyneet jäseneni.
Matkatoverini pilkkasivat minua ja riensivät pää pystyssä edelleen. He eivät levähtäneet, eivät taakseen katsoneet. He katosivat etäiseen, sinertävään terheneen. He risteilivät yli niittujen ja kukkulain, he samosivat kautta vieraiden kaukomaiden. Kunnia sinulle, sankariparvi, päättymättömällä polullasi!
Pilkka ja ylenkatse kannustivat minua eteenpäin vaeltamaan, mutta ne eivät saaneet vastakaikua minussa. Annoin askeleeni harhautua onnellisen nöyryyden syvyyksiin, hämäräisen ilon siimeksiin.
Vihreän, päivänpäärmeisen hämärän rauha laskeutui hitaasti yli sydämeni. Minä unohdin, miksi olin vaeltanut, ja henkeni antautui vastustelematta varjojen ja laulujen vaihteloon.
Lopuksi heräsin minä unestani ja avasin silmäni ja näin sinun seisovan edessäni, hymysi tulvehtivana yli uinailuni. Kuinka olinkaan pelännyt, että polku olisi liian pitkä ja väsyttävä sekä ponnistus sinua saavuttaa liian ankara minulle!
49.
Sinä astuit alas valtaistuimeltasi ja seisoit majani ovella.