Olen tästä saakka jättävä kaikki turhat koristukset. Minun sydämeni Herra! En koskaan enää ole odottava sopessa itkien, en arasti enkä hennosti käyttäytyvä. Sinä olet minut miekalla koristanut — eivät ole minua varten enää nukkehetaleet!
53.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu, ja taitehikkaasti on se taottu tuhatvärisin jalokivin. Mutta kauniimpi on minulle miekkasi salamarenkaineen, jotka leviävät lentoon kuin Vishnun linnun siivet, välkkyen painuvan päivän vihanpuuntavassa valomeressä.
Se värisee kuin elämän viimeinen sykähdys lähenevän kuoleman tuskankouristuksessa. Se leimuaa kuin olemisen puhdas liekki, joka syö aistillisen maailman hehkullaan.
Kaunis on rengas käsivarressasi, tuo tähtikirjaeltu. Mutta sinun miekkasi, oi Herra pauanteen, on kaavaeltu mitä täydellisimmällä kauneudella, hirmuinen nähdä ja ajatella.
54.
En anonut sinulta mitään, en maininnut korvaasi nimeäni. Seisoin ääneti Sinun jättäessä jäähyväisesi. Olin yksin kaivolla, missä puun varjo lankee poikittain, naiset kulkivat kotiinsa ruskeat saviruukut piripinnoilleen täytettyinä. He huusivat ääneen: "Tule meidän kanssamme, aurinko kohoaa keskitaivaalle!" Mutta minä viivyin ja vitkastelin unelmiin vaipuneena.
Kun tulit, en kuullut askeltasi. Sinun katseesi oli surullinen, kun se kohtasi minut, äänesi väsynyt, kun virkoit hiljaa: "Ah, olen janoinen vaeltaja." Heräsin unesta, jota näin valveillani, ja valoin vettä ruukusta yhteenliitetyille käsillesi. Lehdet kahisivat päämme päällä, käki kukkui näkymättömänä siimeksessä, ja tien käänteessä tuli tuoksu babla-kukkasien.
Seisoin sanattomana ujostellen, kun kysyit nimeäni. Mitä olin tehnyt hyväksesi, että ajattelisit minua? Mutta muisto, että olin saanut sinulle vettä ojentaa, janosi sammuttaa, pysyi sydämessäni ja täytti sen suloisuudella. Päivä on jo kohonnut korkealle, linnut laulavat uupunein sävelin, pääni päällä kahisevat lehdet isämeidän-puun, ja minä istun ja mietin ja mietin.
55.