60.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Rajaton taivas riippuu liikkumattomana päämme päällä, vesi, koskaan väsymätön, raivoaa. Ääretönten maailmoiden rantamalla tapaavat lapset huutaen ja tanhuten toisiaan.
He rakentavat hiekkatalojaan ja leikkivät tyhjillä raakunkuorilla. He punovat pursia kuihtuneista lehdistä ja päästävät ne hymyillen yli rannattoman ulapan purjehtimaan. Lapset leikkivät maailmoiden rantamalla.
He eivät tunne uimisen taitoa, he eivät tiedä, miten verkot heitetään. Helmenpyytäjät sukeltavat helmiään, kauppiaat purjehtivat pursineen, lapset kokoavat kiviä ja viskelevät niitä. He eivät etsi salattuja aarteita, he eivät tiedä, miten verkot heitetään.
Meri kuohahtaa nauruun, rantojen hymyily heikkona kimaltelee. Kuolemaa kantelevat aallot kertovat lapsille tarkoituksettomia taruja, niinkuin äiti, joka lapsensa kehtoa keinuttaa. Meri leikkii lasten kanssa, rantojen hymyily heikkona kimaltelee.
Vetten ääretönten vieremällä tapaavat lapset toisiaan. Myrsky raivoaa tiettömällä taivaalla ja laivat menevät haaksirikkoon vanattomilla vesillä, kuolema liikkuu ja lapset leikkivät. Vetten ääretönten vieremällä on lasten suuri leikkipaikka.
61.
Uni, joka lapsensilmällä lepää — tietääkö kukaan, mistä se tulee?
Kyllä, käy huhu, että se tulee tarulinnasta, jonka lehdon siimeksessä,
kiiltomatojen himmeässä valaistuksessa, riippuu kaksi taika-umppua.
Sieltä saapuu se lapsensilmää suutelemaan.
Hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee — tietääkö kukaan, missä se on syntynyt? Kyllä, käy huhu, että kasvavan kuun nuori säde kosketti kuolevan syyspilven reunaa — siinä syntyi hymyily kastekostean aamun unelmassa, tuo hymy, joka lapsen huulia unessa hipaisee.
Raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä, — tietääkö kukaan, missä se on niin kauan piileksinyt? Kyllä, kun äiti vielä oli morsian, silloin tunkeusi se kautta hänen sydämensä lemmen vienona, hiljaisena salaisuutena — tuo raikas sulous, joka kukkii lapsen hennoilla jäsenillä.