62.
Kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni, silloin ymmärrän, miksi on värien ja pilvien ja vetten leikkiä, miksi kukkaset ovat niin monivärisesti soinnutetut — kun tuon kirjavan leikkikalun sinulle, lapseni.
Kun laulan, että saisit karkeloida, silloin tiedän todella, miksi puiden lehdissä on musiikkia, miksi laineet kantavat äänien kuoron maan kuuntelevaan sydämeen — kun laulan, että saisit karkeloida.
Kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi, silloin tunnen, miksi on hunajaa kukankuvuissa, miksi hedelmät täyttyvät salaa suloisilla mehuilla — kun kannan makeisia ahnaihin kätösiisi.
Kun suutelen kasvojasi, rakkaani, saadakseni sinut hymyilemään, ymmärrän varmaan ilon, joka aamun valossa alas taivaalta virtaelee ja minkä riemastuksen suvituuli tuo ruumiilleni — kun suutelen sinua saadakseni sinut hymyilemään.
63.
Sinä tutustutit minut ystäviin, joita en tuntenut. Sinä osoitit tuolin minulle talossa, joka ei ollut omani. Sinä toit etäisen lähelle minua ja vieraan minulle veljeiseksi.
Sydämeni on täynnä rauhattomuutta, jos minun on tuttu tyyssijani jätettävä, ja minä unohdan, että vanha asuu aina uudessa, että sinäkin asut siellä.
Kautta syntymisen ja kuoleman, tässä niinkuin muissakin maailmoissa, jonne johdat minut, sinä sama se olet, päättymättömän elämän kumppanini, joka aina liität minun sydämeni riemun siteillä outoon ja epätavalliseen.
Sille, joka sinut tuntee, ei ole mitään enää vierasta, ei suljettu mikään ovi. Oi, täytä tämä rukoukseni, etten koskaan kadottaisi siunausta käsittää kaiken yhteys kaiken moninaisuudessa!