64.
Virkoin hänelle korkeassa ruohikossa, yksinäisen virran vieremällä; "Tyttö, mihin menet varjostaen lamppua vaipallasi? Taloni on pimeä ja autio — lainaa valosi minulle!" Hän kohotti hetkeksi tumman katseensa ja katsoi minua silmiin hämärän halki: "Tulin joelle", sanoi hän, "asettaakseni lampun laineille, kun päivä painuu länttä kohti." Seisoin yksin korkeassa ruohikossa ja seurasin lampun arkaa liekkiä, joka hyödyttömänä vieri virran mukana.
Haastoin hänelle nousevan yön hiljaisuudessa: "Tyttö, valot ovat kaikki sytytetyt — kunne kannat lamppuasi? Taloni on pimeä ja autio — lainaa valosi minulle!" Hän kohotti tummat silmänsä minun silmiini ja seisoi tuokion epäröiden. "Minä tulin", lausui hän vihdoin, "lainatakseni lamppuni taivaalle." Minä seisoin ja seurasin hänen valoaan, joka hyödyttömänä paloi tyhjyydessä.
Puhuin hänelle keski-yön kuutamossa pimeydessä: "Tyttö, mitä tarkoitat painamalla lamppua povellesi? Taloni on pimeä ja autio — lainaa valosi minulle!" Hän seisoi hetken ja mietti ja katsoi minua silmiin pimeässä. "Toin valoni", lausui hän, "liittääkseni sen lamppujen juhlasaattoon." Minä seisoin ja seurasin pientä lampunliekkiä, joka haihtui hyödyttömänä muiden valojen joukkoon.
65.
Minkä taivaallisen juoman tahtoisit, Jumalani, elämäni ylitsevuotavasta maljakosta?
Onko sinulle nautinto, runoilijani, nähdä maailma minun silmieni kautta ja seisoa minun korvieni ovella vaieten kuullaksesi omia ijäisiä sopusointujasi?
Sinun maailmasi kutoo sanoja minun mieleeni, mutta sinun ilosi säveltää ne. Sinä annat itsesi minulle rakkaudessa ja silloin sinä tunnet kokonaan oman suloutesi minussa.
66.
Hän, joka aina oli jäänyt olemukseni syvyyteen, sen hiiluvaan, kiiluvaan himmeyteen, hän, joka ei koskaan aukaise huntuaan huomenen valkeudessa, hän on oleva minun viimeinen lahjani sinulle, oi Jumala, verhoutuneena loppulaulelmaani.