Saavuin iankaikkisuuden äärille, missä ei häviä mikään, — ei toivo, ei onni eikä kautta kyynelten nähty kasvojen kuva.
Oi, salli minun lyhentyneen elämäni sukeltaa tuohon valtamereen, upota minut sen täysimpään syvyyteen! Anna minun vielä kerran avarassa maailmankaikkeudessa tuntea tuo suloinen, kadotettu kosketus!
88.
Raunioituneen temppelin jumaluus! Vinan katkenneet kielet eivät enää kaiu kiitostasi. Iltakellot eivät kuuluta enää palvelusi tuokiota. Ilma on hiljainen ja tyyni sinun ympärilläsi.
Sinun hävitettyyn huoneeseesi tulevat tuoksuvat kevättuulet. He kantavat sinulle kukkien viestiä — kukkien, joita ei enää vihitä palveluusi.
Muinainen pappisi kulkee ja ikävöi yhäti uhria, joka evätään sinulta. Illalla, kun tulet ja varjot sekaantuvat tomun himmeydessä, silloin hän palajaa uupuneena takaisin hävitettyyn temppeliin nälkä sydämessään.
Moni juhlapäivä vaeltaa luoksesi vaieten, sinä hävitetyn temppelin jumaluus! Moni rukouksen yö menee, eikä lamput ole sytytetyt.
Mestarin käsi muovaili kauniisti monet uudet kuvat ja kantoi unhon pyhään virtaan, kun niiden aika tuli.
Vain hävitetyn temppelin jumaluus pysyy ijäti vailla palvelua, ylenkatsottuna kuolemattomasti.
89.