Retkikunta oli kuitenkin hyvin alakuloinen. Minne oli niin suuri asukasmäärä karannut? Sillä varmaan oli heitä ollut yli pari tuhatta.
Heitä teki alakuloiseksi myöskin muut syyt. Rokko raivosi, moni joutui punataudin uhriksi, yli viidenkymmenen iho oli rohtumissa, noin parillakymmenellä oli mätähaavoja, ja monet valittivat rintaansa; yksi tahi kaksi lavantaudin kohtausta oli myöskin. Lyhyesti sanoen oli tässä onnettomassa retkikunnassa työtä tusinalle lääkärejä. Joka päivä heitettiin kaksi tahi kolme ruumista Livingstone-joen syvyyteen. Frank ja Stanley tekivät, minkä suinkin voivat, kurjuutta lieventääkseen, vaan kun tämä pitkä karavaani astui leiriin, täytyi Stanleyn usein kääntää kasvonsa toisaannepäin, etteivät kyynelet tirahtelisi hänen katsellessaan näitä kurjia taudin-uhreja, jotka hoipertelivat ja kompuroivat kaduilla.
Ikondussa oli vanha käytäntöön kykenemätön kanootti, jonka vuosia takaperin jonkun suuren tulvan aikana virta oli maalle viskannut. Sillä oli mahdottomia reikiä pohjassa ja oli sekä keulasta että perästä rappiolla; kuitenkin oli se kyllin suuri kantamaan kuusikymmentä sairasta. Jos se sidottaisiin nuoralla venheesen, niin voisi sen helposti ottaa peräänsä. Stanley kutsutti sentähden kirvesmiehensä kirveineen ja piiluinen; he veistelivät yötä päivää hirsistä ohuita lautoja, rakennusmiehet liittivät laudat paikoilleen ja naulasivat ne kiinni puusuutteilla, sekä tilkitsivät ja tukkivat kanootin banaanipuun rouhitulla ytimellä ja puiden kuorista tehdyllä kankaalla. Sitte kutsuttiin wangwanat kokoon työntämään sitä kummitusta virtaan. Se vuoti tosin melkoisesti, vaan muutamat sairaista jaksoivat toki sen verran ammentaa vettä pois, että venhe pysyi veden päällä.
Iltahämärässä seuraavana päivänä löydettiin muuan päällikkö pensaikosta lähellä kylää. Hänellä oli kädessä pieni jousi ja pienenpuoleinen viini, ja koska nämä näyttivät epäluulonalaisilta, otettiin hän kiinni ja vietiin Stanleyn luo. Hän oli mitä omituisin sotilas, ainoastaan 4 jalkaa ja 6 1/2 tuumaa pitkä. Päänsä oli iso, muotonsa varustettu hyvin harvalla poskiparralla ja ihonsa vaalean ruskeahko. Hän oli hyvin heikko ja vääräsäärinen. Stanleyn opas selitti, että hän kuului johonkin niistä kääpiöheimoista, jotka asuivat näillä seuduilla ja joista muutamat sukukunnat olivat vielä päätä lyhyemmät ja pitkä-, tuuheapartaiset. Hänen pienet ruokonuolensa olivat voidellut jollakin mustalla aineella, joka haisi espanjankärpäselle. Kaikki näkyivät tarkkaan karttavan, nuolia tutkiessaan, koskettaa niiden kärkiä, sillä ne olivat myrkytetyt.
Joulukuun 8 päivänä jatkettiin matkaa virtaa myöten Unya-Nsingeesen, erääsen suurempaan kahden virstan pituiseen kaupunkiin.
Kauan ei siellä ehditty olla, kuin sotatorvet kuuluivat kajahtelevan vastaiselta rannalta, ja noin kello 4 tienoilla nähtiin kahdeksan suurta kanoottia, jotka pysyttelivät saarissa keskellä virtaa; kuusi muuta venhettä kulki länsirantaa myöten virtaa ylös. Lähestyessään leiriä järjestyivät ne taisteluriviin lähellä erästä pientä heinittynyttä saarta, noin kaksitoista sataa jalkaa maalta, ja huusivat että muukalaiset tulisivat tapaamaan heitä keskellä virtaa. Stanley käski tulkkien sanomaan heille, että hänellä oli ainoastaan yksi venhe ja viisi kanoottia, jotka olivat täynnä sairaita, ja koska hän ei ollut tänne tullut taistelemaan, niin hän ei myöskään rupeaisi hieromaan riitaa heidän kanssaan.
Pilkkanaurulla vastasivat villit tähän ilmoitukseen, ja hetken kuluttua kiitivät nuo neljätoista kanoottia maata kohden, venheiden miehistön rajusti kiljuessa. Stanley asetti väkensä pitkin rantaa ja odotti. Kun villit olivat tulleet 90 jalan päähän rannasta, alkoi toinen puoli heistä ampua myrkyllisiä nuoliaan, toinen puoli taasen yhä souti rantaan päin. Juuri kuin maan-asukkaat olivat maalle nousemassa, annettiin käsky noin kolmellekymmenelle ampujalle laukaisemaan pyssynsä. Villit vetäytyivät takaisin. Kun Stanley oli käskenyt rannalle asetetun väkensä yhä ampumaan, valitsi hän osan venhemiehistöstään, ja läksi keskelle virtaa. Villit näkyivät ihastuvan tästä, sillä he tulivat Stanleytä vastaan hurjasti huutaen; tämä kesti kuitenkin ainoastaan vähän aikaa, sillä nyt oltiin ainoastaan noin 150 jalan päässä villeistä, ja pyssyt tekivät tuhoja. Minuutin kuluttua oli taistelu loppunut, ja villit viholliset soutivat virtaa alas. Stanley taasen palasi leiriinsä, iloisena siitä että koko juttu oli niin pian päättynyt. Kolme hänen miehistään oli haavoittunut nuolista, vaan ajoissa haavalle pantu syövytysaine ehkäisi myrkyn vaikutukset, ettei mitään muuta niistä seurannut, kuin kipeät ajettumat.
9 ja 10 päivinä pysähdyttiin odottamaan Frankin johdolla tulevaa maa-osastoa.
Hän oli eksynyt ja vasten tahtoaan täytynyt taistella. Neljä hänen miehistään oli pahasti haavoittunut ja yksi kaatunut. Kolme oli sitäpaitsi kuollut rokkoon matkalla Ikondusta. Stanley lähetti sitte kääpiön kotiinsa, ja antoi hänelle kourallisen raakkuja ja neljä helmi-kaularihmaa. Hän ei pystynyt ymmärtämään, miksi he eivät häntä syöneet, ja vaikka hänen kättänsä pudistettiin, vaikka hänelle hymyiltiin ja hänen olkapäätänsä taputettiin, niin ei hän kuitenkaan tuntenut itseään aivan varmaksi, ennenkuin oli näkyvistä kadonnut ja vielä kerran päässyt kotimetsiinsä. Tippu-Tib päätti jatkaa matkaa maitse. Taaskin sairastui neljä henkilöä rokkoon, ja ennenkuin lähdettiin Unya Nsingeestä, heitettiin kahdeksan ruumista Livingstone-virtaan.
Eräänä päivänä, kun soudettiin pitkin rantaa, kirkasi muuan sairashuone-kanoottien vahdeista. Kun Stanley kääntyi häneen päin, huomasi hän nuolen miehen rinnassa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä näkyi joukko maan-asukkaita viidakossa, ja nuoli toisensa perästä lensi aivan läheltä Stanleyn päätä. Äärimmäisellä voimain ponnistuksella noustiin pian maalle lähellä erästä autiota markkinapaikkaa. Stanley lähetti kymmenen vakoojaa, joiden tuli väijyä viidakossa, ja tarkasti kaikki terveet, joita oli luvultaan noin kolmekymmentä. Sitte käski hän risuista ja oksista tekemään aitauksen, ja kiirehti työtä minkä voi.