Näillä tschuktscheilla on tapana uhrata auringolle ja kuulle, sekä jumalille, joiden he luulevat asuvan meressä ja virroissa ja järvissä, maassa ja muutamilla vuorilla. Kalassa ollessaan uhraavat he esim. tavallisesti niin, että polkevat kantapäillään pienen kuopan lumeen ja heittävät siihen muutamia ruoanmuruja.
Käydessään poro-tschuktschien teltoissa voivat Vega-miehet oppia tuntemaan useampia piirteitä heidän kotielämässään. Soitanto ja tanssi ovat siinä hyvin tärkeitä. Joka teltassa on muutamia rumpuja, jotka on tehty suuresta puurenkaasta, jonka päälle on vedetty hylkeennahkainen tahi mursunsuolista tehty rumpukalvo. Tätä rumpua lyödään valaskalanluisella, kevyellä sauvalla. Sen kautta syntyvä ääni on surumielistä, ja tämä vaikutus lisääntyy vielä enemmän, kun soittoon yhtyy kotoasukkaiden yksiääniset, poljennolliset laulut, joita he laulavat hyvin tunteellisesti. Kuulijat seuraavat niitä oikealla ihastuksella, jonka näkee hymyilemisestä ja silmien säteilemisestä.
Tschuktscheilla on erin-omainen ruokahalu. Illallinen nähtiin kerta olevan seuraavia ruokalajia: raakaa kalaa, soppaa, keitettyä kalaa, hylkeen-ihraa, hylkeenlihaa. Soppa keitetään verestä, vedestä, kalasta ja ihrasta. Hylkeen-ihraa syövät he niin, että pistävät koko kunkin osaksi tulleen kappaleen suuhunsa ja leikkaavat sitte veitsellään sopivan suupalan, kuljettaen veistä aivan huulien likeltä. Samoin tekevät he lihaa syödessään.
Vanhempien ja lasten välillä vallitsee sydämmellisin rakkaus. Näkee isien hellästi suutelevan ja hyväilevän lapsiansa, ennen maate menemistänsä, ja lasten puolestansa aina kiirehtivän jakamaan vanhempiensa kanssa, saadessaan jonkun makupalan tahi lahjan.
Mutta vähitellen alkoi kevät lähetä. Kaikki oli kyllä talvimaista niinkuin ennenkin ja maa lumen peitossa vielä pitkälle kesäkuuhun. Mutta huhtik. 23 p. näkyi kevään ensimmäiset sanansaattajat, pulmuset, jotka laskeutuivat jääkappaleille ja kinoksille ja alkoivat iloisen viserryksensä. Sen jälkeen tuli lokit, hanhet, haahkat, kahlaajat ja laululinnut. Ensimmäisiä näistä viimeisistä oli eräs Sylvian laji, jota toukokuun alussa suurin joukoin asettui ainoalle mustalle paikalle, joka vielä näkyi seudulla, — Vegan kannelle. Väsyneet linturaukat katselivat heti mukavia makuusijoja ja löysivät niitä laivan ri'issä. Vega-miehet ottivat nämä uudet vieraat vastaan tavallista suuremmalla ystävyydellä, ja jokainen koetti olla niitä häiritsemättä tahi pelottamatta.
Toisena kevään-enteenä oli railot, joita syntyi jäähän kappaleen matkaa laivasta. Ne sulkeutuivat kuitenkin jälleen jään uuden siirtymisen kautta, ja samalla työntäysi suuria jäälohkareita korkeiksi valliksi niille paikoille, joissa railot olivat olleet. Vahvinkin laiva olisi musertunut, jos se olisi sattunut olemaan semmoisessa railossa. Kohovettä alkoi myös nousta niin paljo jäälle, varsinkin likelle maata, että kävi vaikeaksi päästä laivalta maalle, ja moni mies sai kylmän kylvyn jossakin syvemmässä kolossa jäällä.
Eräänä päivänpaisteisena päivänä, toukokuun lopulla, ilmestyi muutamia kärpäsiä, ja ensimmäinen kukka näkyi kesäk. 23 p., siis juuri juhannus-aattona. Viikkoa jälkeen alkoi maa viheriöitä ja kaikenlaiset kukat avasivat monenväriset nuppunsa. Silloin loppui myös se kaunis valo-ilmiö, joka talvella ikäänkuin palkitsi maan kukkaloiston. Kun näet kävelee niillä tienoin meren rannikkoa, kohoveden liottamassa lumessa, syntyy joka askeletta ottaessa erittäin voimallinen, komea, sinisenvalkea valonheijastus lumessa, ja näyttää, niinkuin tulimeri avautuisi kulkijan jalkoihin. Naparetkeilijään tekee erittäin omituisen vaikutuksen, pimeänä ja tuimana talvipäivänä kulkeminen tuossa lumen ja liekkien sekoituksessa, joka joka askeleella parskuu kaikille haaroille, loistaen niin kirkkaasti, että olisi valmis uskomaan kenkiensä ja vaatteidensa syttyvän. Tämä valonheijastus lähtee pienestä rapueläimestä, joka voipi loistaa, samaan tapaan kuin tavallinen kiiltomato.
"Metsäkin" alkoi käydä vihannaksi. Se ei kumminkaan ollut semmoista metsää, kuin me olemme tottuneet näkemään. Metsä kaikille tuulille avonaisen Pitlekain luona oli vaan aivan matalata, maassa luikertelevata pajulajia, ainoastaan pari tuumaa korkeata.
Heinäk. 17 p. irtaantui vihdoin talven-aikana muodostunut jää maasta ja pitkin rantaa tuli pitkän matkaa avovettä. Mutta pohjajäät pysyivät vielä liikkumattomina ja niiden välissä oli talvijääkin yhä niin lujaa ja vahvaa, että kaikkien mielestä vielä meni neljätoista päivää, ennenkuin Vega pääsi irti. Sillä välin oli kaikki laivalla laitettu valmiiksi lähtöä varten ja kone pantu kuntoon milloin hyvänsä lämmitettäväksi. Läheinen pääseminen talven pitkästä vankeudesta oli oven edessä, ja kaikkien mielet olivat täynnä iloa ja toivoa.
Kuu Vega-miehet seuraavana päivänä, heinäk. 18 p., olivat päivällisellä tavalliseen aikaan, tunsivat he äkkiä laivan ruvenneen hiljaa keikkumaan. Kapteini Palander riensi ylös kannelle ja näki jään olevan liikkeillä. Hän antoi heti lämmittää höyrykoneen ja kaksi tuntia sen jälkeen oli Vega, koristettuna kaikilla lipuillaan, jälleen höyryn kuljettamana, matkalla päämaaliansa kohti.