— Olen jo sanonut kaikki, mitä minulla on sanomista, intti vanha
Ingeborg.
He saivat kaikki astua ulos ja hetkisen perästä kutsuttiin vaimo Ingeborg jälleen sisään. Rehtori kehoitti häntä puhumaan totuutta, uhkasi häntä vankeudella ja vaati häntä vannoinaan, ettei hän tiennyt pa’osta mitään. Mutta hän kieltäytyi. Kolme kertaa luki rehtori valan, mutta eukko oli järkähtämätön. Hän ei tietänyt mitään pahaa ylioppilaista, ja muuta ei hän tietänyt vannoa. Kun ei häneltä mitään tietoa saatu, täytyi rehtorin vihdoin antaa hänen mennä.
Ylioppilailtakaan ei saatu mitään tietoa. He olivat olleet linnan puutarhassa huvia pitämässä, sanoivat he, ja silloin oli heitä huvittanut ilveillä Pitkän Hindrich’in kanssa, joka tapansa mukaan oli humalassa ja vihainen, ja jonka todistuksille ei mitään arvoa voitu antaa. Rehtori vaati että heitä kuulusteltaisiin valalla. Mutta professori Kerlerus nousi vastustamaan tätä, koska, sanoi hän, ei kukaan ole ylioppilaita syyttänyt, vaan heidät on ylimalkaan ilmi antanut mies, jonka juoppous ja viha ylioppilaita kohtaan on yleisesti tunnettu asia. Professorien enemmistö yhtyi Kerlerus’een, ja kuohuen vihasta täytyi Svenonius’en, koska ei enempää tietoja saatu, antaa asian raueta sikseen.
Se, joka tässä asiassa oli varma vakuutuksessansa, oli Jakob Wolle. Mutta viisaasti kyllä, oli hän aivan vaiti, sillä hän tiesi, että hän joutuisi yleisen pilan esineeksi, jos tulisi tiedoksi, että hän itse oli antanut rahat pa’on toimeenpanemiseen ja oli vielä lisäksi sallinut pa’on tapahtua hänen, Jakob Wollen, omalla laivalla. Ei kumminkaan kestänyt kauan, ennenkuin ylioppilaat kaikissa kapakoissa lauloivat Petrus Torpensis’en sepittämää laulua Jakob Wollen pitkästä nenästä ja Pitkän Hindrich’in huonosti onnistuneesta juoksusta karanneen ylioppilaan perässä. Monena yönä kaikui Wollen ikkunan alla tämä laulu, jota kovat iskut puotikyltille ja suletuille ikkunaluukuille säestivät.
Svenonius’en sydämessä kävivät näinä huolten aikoina tyttären kamalan kuoleman suru ja hänen sitä ennen lausumansa kirouksen aikaansaamat omantunnon vaivat, mitkä isän taikauskoinen mieli ei voinut olla välittömään yhteyteen asettumatta, kovaa sotaa vainajan aina viimeiseen saakka ajoitettua uppiniskaisuutta ja uhkaa sekä tästä syntynyttä loukattua ylpeyttä ja itserakkautta vastaan. Mutta vieläpä odotti häntä ulkoakin päin kova isku. Piispaksi nimittämistä, jota hän niin varmaan oli odottanut, ei kuulunut, vaan sen sijaan kutsuttiin sittemmin niin kuuluisa Gezelius Suomen kirkon ja yliopiston korkeimmaksi johtajaksi. Voimakkaasti sekä valistuneella ja rakkaudesta rikkaalla innolla jatkoi tämä hienosti sivistyneen Terserus’en työtä, ja Suomen kansalle alkoi aika täynnä korkeata siunattua sivistystyötä, jonka aikakauden kiitollinen isänmaa on kutsunut hänen nimellään. Ankaran oikeauskoisuuden uhkaava ylivalta sai väistyä tämän sivistyksen ja tieteiden lämpimän ystävän vaikutuksen edestä, vähitellen poistuakseen kokonaan, sittenkun seitsemästoista vuosisata oli mennyt hautaansa ja isonvihan hävittävät myrskyt olivat ohi uuden, siunauksesta rikkaan ajan valistuneemman elämän ja iankaikkisuuden katsantokannan edeltä.
Andreas Aschelinus pani lyyrynsä pois ainaiseksi, jätti akatemian ja tuli opettajaksi Turun katedralikoulussa sekä myöhemmin kappalaiseksi pieneen maaseurakuntaan, jossa hän eli muistoilleen ja toimi kunnioitettuna ja rakastettuna vilpittömän ja uskollisen maakansan seassa, jonka kanssa hän jo harmaantuneena ukkona kärsi isonvihan kauhut, pakenematta hävittävää vihollista Ruotsiin, niinkuin moni muu pappi.
Daniel Juslenius’en täytyi köyhyytensä ja vanhempainsa kuoleman tähden lopettaa lukemisensa. Hänkin tuli kirkkoherraksi maaseudulla, nimittäin Mynämäellä. Hänen nuoruutensa lempiunelma, Turun kaupungin ja samalla maamme vanhimpien vaiheiden historia, ei koskaan valmistunut. Mutta hän jätti työn perinnöksi pojalleen, sittemmin piispa Daniel Juslenius’elle, joka lopetti sen ja painosta ulos antoi oppineen teoksensa: Aboa vetus et nova, joka uhkuu lämpimintä isänmaallista innostusta ja antoi herätyksen sille tutkimusinnolle, jonka enemmän tahi vähemmän selviä jälkiä voimme seurata Porthaniin saakka.
Terserus tuli päivän johtavien mielipiteiden vaihdellessa, Strängnäsen piispaksi, jossa virassa hän eli kaikkien kunnioittamana ja rakastamana isänmaansa hyödyksi kuolemaansa saakka, vaikka uskonnollinen kärsimättömyys vielä kerran, vaikka turhaan, koetti hyökätä pelottoman piispan horjumatonta uskon oppisääntöjen säädyllisempää käsitystä vastaan.
Petrus Torpensis’en toimeentulo huonopalkkaisena apulaisopettajana filosofiassa oli kehnoa ja huononpuoleista. Mutta hän tyhjensi tuoppinsa, lauloi hauskoja laulujaan ja hienosteli kauniita porvarien tyttäriä niinkuin ennenkin, suureksi huoleksi akatemian konsistoriolle, joka katsoi velvollisuudekseen pitää isällistä huolta kaikista, jotka kuuluivat akatemiaan. Mutta hänenkin kohtalokseen tuli kerran todenperään takertua Amor jumalan verkkoihin. Tämä lienee ollut akatemian isille yhtä odottamatonta, kuin jos maa olisi joutunut radaltaan, ja päätöksen heidän arveluistaan löydämme seuraavissa huolellisissa riveissä akatemian päiväkirjoissa: "Konsistorio on saanut kuulla, että maisteri Petrus Torpensis’ella on täydet aikeet naida Mads Torskas’in talosta, nimittäin ottaa hänen tyttärensä vaimoksi. Mutta koska nyt on niin, että hän kosii monella taholla, ei tämä ole hänelle oikein sopivaa, ja jos hän tätä vaimoksensa pyytää, on epäiltävää, voiko sen myöntää hänelle." Ja tähän rakkauden pulaan ja arveluihin jätämme nyt iloisen viisujen laulajan ja akatemialliset isät.
Binningius’en elämän vaiheista ei tunneta enempää. Kumminkin on, katsoen hänen hiljaiseen, lämminsydämmiseen luontoonsa, otaksuttavaa, että hänkin, niinkuin useimmat muut sen ajan ylioppilaat, kääntyi papin tielle, ja voimme sentähden ajatella hänet jossakin pappilassa maalla muistelemassa nuoruutensa aikoja ja haluten kuulla jotakin vanhoista uskollisista ystävistään ylioppilasajoilta Turun akatemiassa.