Pian oli molempain miesten onnistunut auttaa hänet kokonaan ulos, köysi ja tikapuut toimitettiin alas ja pantiin veneesen, tuossa tuokiossa olivat kaikki vesillä, ja veneen veivät pois sukkelat airot. Eikä kukaan ollut tätä rohkeaa vehkeitä huomannut.
Mutta pakolaisten astuessa maalle Ison-Heikkilän rannalla, mumisi
Jaakko Ilkka hampaanvälistä:
— Maltappa sinä, Klaus Fleming. Kerran saat tuta Ilkan Jaakon koston.
Seuraavana aamuna he jo olivat muun markkinaväen kanssa lähteneet kaupungista, matkalla Pohjanmaalle ollen.
KLAUS FLEMING.
Syksy oli edennyt. Oltiin joulukuun alussa. Turun linnassa oli elämää, liikettä. Sotaväkeä tuli päivä toisensa perään eri osista maata. Kohta oli suurin osa Flemingin sotajoukkoja kokoontunut tänne, sillä marskin piti uuden vuoden alussa lähteä matkalle Käkisalmeen, vihdoinkin Täyssinän rauhan-määräysten mukaan jättämään tätä linnaa ja sen alaista lääniä Venäjälle. Sotaväki oli majoitettuna kaupunkiin, mutta ylempi päällikkökunta asuskeli linnassa.
Sitä paitse oli Flemingillä toinenkin syy pitää sotaväkeä ko’ossa. Ei, näet, ollut vaikea aavistaa että ilmeinen sota pian oli syttyvä hänen ja Kaarlo herttuan kesken. Tätä tarkoitusta varten oli Fleming Pikkalan kartanolla, jossa hän tavallisesti oleskeli Uudellamaalla käydessään, rakennuttanut monta uutta laivaa, jotka nyt täydelleen miehitettyinä ja sotaväellä varustettuina makasivat Turussa, kevään puoleen purjehtiakseen Ruotsiin, johon myöskin kuninkaan piti samaan aikaan saapuman Puolasta.
Linnan salissa ja huoneuksissa kajahteli iloisia ääniä. Tulossa olevan joulun tähden olivat myöskin sotaväessä palvelevien aatelismiesten perheet kokoontuneet linnaan, viettääksensä juhlaa yhdessä omaistensa kanssa. Etevin sija vaimojen parissa oli tietysti Flemingin puolisolla, Ebba Stenboekilla, ja heidän molemmilla nuorilla tyttärillään, niinkuin heidän poikansakin, kaksikymmenvuotias Johana Fleming, oli etevin nuorten miesten joukossa ja kaikkein naisten suosikki.
Oli Lucia-ilta. Nuoriso huvitteli tanssimalla ja leikkimällä linnan suuressa salissa. Päivällisateria oli vasta päätetty, ja kaikki olivat hyvällä tuulella tuon erinomaisen Espanjan viinin vaikutuksesta, jota täynnään lasit ja pikarit yhtä mittaa olivat ja jonka kartemummat, inkiväärit, kanelit ja muut höysteet olivat tehneet vieläkin elähyttävämmäksi. Mieli-alaa oli aterian kestäessä ylentänyt soitto ja laulu, jota viimemainittua toimitti kaupungin katedraalikoulun pojat, jotka vanhan tavan mukaan maisterinsa johdolla olivat kunnioittaneet linnan mahtavaa herrasväkeä laululla, saadakseen vaivastaan hyvää ruokaa ja juomaa ja vähän joulurahoja.
Salin yläpäässä istuivat korkeissa selkätuoleissa rouvat, iloisesti jutellen, ja silkkityynyillä peitetyillä penkeillä salin syvissä ikkunanloukoissa istuvat nuoret neitoset, levähtäen tanssista, hymyilevinä, lämpösinä. Alemmalle ovensuuhun olivat nuoret aatelismiehet sijoittuneet suuren pöydän ympärille, nauttien mielihyvällä tuota punaista, kovasti höystettyä klaretiviiniä, jota hovipojat raskaista hopeakannuista kaasivat heidän tinapikareihinsa.