Vanki kuunteli. Hän ei voinut käsittää mitä se oli.
— Ilkka! Jaakko! kuului taasen alaspäin syvään luolaan. Olemme täällä sinua auttaaksemme.
Hän katsoi ylös, mutt’ei nähnyt mitään, sillä aukko oli yhä vielä pimennossa.
— Kuka? Missä? vastasi hän kuitenkin liikutuksesta tärähtelevällä äänellä.
— Palainen ja muita ystäviä. Olemme täällä ylhäällä reiässä. Katso tänne!
Aukko selkeni jälleen, ja vanki näki toisen puolen ihmisen-päätä kuvastuvan pimeänä varjona taivasta vasten.
— Tule tänne muurille, kuului taasen ylhäältä. Me väännämme syrjään rikkinäisen ristikon ja päästämme alas sinulle köyden.
Ilkka ymmärsi yhdestä sanasta. Heikko ristikko hellitti helposti, köydenpää laskettiin alas, ja hetkisen mentyä olivat ulkona-olijat laahanneet hänet ylös aukolle, josta hänen vaikka tosin suurin vaivoin, onnistui tunkeutua ulos.
Ilta oli pimeä, mutta Ilkan silmälle, joka oli tottunut vankiluolan pimeyteen, oli se selvä kuin kesä-illan hämy. Vielä pää ja rinta vain ulkopuolella aukkoa, jonka ruosteiset ristikkoraudat lytistivät hänen kupeitaan, suunnatti hän silmänsä, mielihyvästä väristen, yli vainioiden, metsien, meren ja ihmisasunnoista ulos iltahan säteilevien tulien. Hän hengähti syvään, tuntiessaan raittiin ilman täyttävän hänen jäseniään uudella voimalla.
— Pois, pois pian täältä! kuiskasi hän tuskin kuulten.