Nyt vasta juolahti vänrikille mieleen että se oli merkillistä, miten tyttö oli joutunut sotilasten kynsiin. Niin myöhään illalla ja varsinkin markkina-aikana ei kenkään hevillä lähtenyt yksinään ulos pimeille kaduille, saatikka nainen. Tämä ajatus ikäänkuin häntä kiusasi, eikä hän viimein saattanut olla kysymättä, miten tyttö oli sattunut sotamiesten käsiin.
Neitonen selvästi hämmästyi. Oli kuin hän ei tahtoisi vastata. Kuitenkin oli noissa kauniissa, vielä melkein lapsellisissa kasvoissa jotakin niin viatonta, ett’ei vänrikki hetkeäkään epäillyt tytön sanoja, hänen vastatessaan:
— Menin tapaamaan isääni. Hän viipyy niin kauvan poissa, ja minä olin oikein levoton. Mutta tuolta kuulen ihmisiä tulevan. Tunnen hänen äänensä. Menkää nyt, herra kulta, ett’ei hän näe meitä yhdessä täällä kadulla. Siitä saattaisi tulla ikävyyksiä. Menkää, ja hartaimmat kiitokset avustanne. En sitä koskaan unhota.
Kiirehtien riensi hän tulijoita vastaan, jättäen vänrikin siihen seisomaan yksinään, hieman ällistyksiinsä tytön äkkinäisestä poistumisesta. Mekin jätämme hänet siihen, katsellaksemme mitä noin tunti tätä ennen oli tapahtunut linnalla.
Ison-Heikkilän rannasta laski, vähä pimeän tultua myöhemmin, vesille vene, ja neljänneksen kestävän äänettömän soudun perästä ruohokon reunassa pysähtyi se linnan muurin juurelle. Vesi nousi tässä kohden melkein muuriin saakka, jättäen paljaaksi ainoastaan niin leveän rannankaistaleen, että ne kolme miestä, jotka olivat veneessä, saivat sen puolittain vedetyksi maalle. Oli hiljaa kaikkialla. Ainoastaan vahtihuoneesta eli sotamieskamarista lähellä linnanporttia kuului ääniä ja rähinää.
Nuo kolme miestä pystyttivät tikapuut, jotka heillä oli muassaan veneessä. Yksi piti tikapuita lujasti muuria vasten, toiset kaksi ryhtyivät kiipeämään ylös.
Sisäpuolella siellä makasi syvässä luolassa muuan talonpoika olkilyhteen päällä. Vanginvartia oli hämärässä tuonut sisään ruukullisen juomaa ja vähän leipää, jonka perästä ovi jälleen oli suljettu ja kolkko, hiljainen yksinäisyys päässyt häiritsemättä vallalle.
Pitkällinen aika, jonka vanki oli ollut sinne salpattuna, oli jo vaikuttanut, ett’ei hän pitänyt väliä juuri mistään, mikä hänelle tapahtui. Vanginvartian astuessa sisään hän ei edes ollut käännähtänyt päätänsä. Toinen käsi lepäsi kostealla kivilattialla, toista piti hän päänsä alla. Luolassa oli pilkkoisen pimeä, ja ikkuna-aukko kuvastui iltataivasta vasten ikääskuin pimeään pistettynä reikänä. Jossakin entisessä piirityksessä oli sattunut kuula aukon nurkkaan, reväissyt irti koko yläreunan saviseon ja taivuttanut ristikkoraudat sivullepäin. Vanki makasi iltakaudet tuijottaen sinne. Siitä, ainoastaan siitä kävi vapauden tie. Mutta aukko oli korkealla muurissa, eikä hänellä ollut mitään keinoa päästäkseen sinne ylös. Hänen mietteensä vain ja hänen mielikuvituksensa sitä tietä kulkivat, nyt kuten ainakin, kun illan pimeässä taivaalta tähti hetken aikaa ystävällisesti, kirkkaasti silmäili sisään aukon läpi; ne samosivat kauvas Pohjanmaalle, jossa kuhilaat nyt seisoivat pellolla, jos eivät ehkä Flemingin ratsumiehet olleet kerjenneet laahaamaan niitä pois. Vanki nousi istualle lemehtyneessä oljessa, roteva rinta kohosi ja nyrkit puristuivat lujasti.
Jo hämärsi aukkoa. Niin oli aina, kun pilvi sattui vetäymään sen taivaanpilkun ohitse, joka reiästä näkyi.
— Ilkka, Ilkan Jaakko! huusi hillitty ääni ikääskuin korkeudesta.