Marskit seuralaiset purskahtivat raikkuvaan nauruun, ja nuori aatelismies meni, harmi silmissään, pois, Väkijoukosta oli meteli jo houkutellut useimmat ulos kirkkomaalle, ja kun ei mitään muuta enään ollut kuulutettavaa, hajosivat myöskin loput. Kokous oli päättynyt, ja Klaus Fleming ratsasti seurueineen linnalle. Mutta Ericus Erici jäi kapitulijäsenineen kokoussaliin laatimaan kirjallista vastalausetta Flemingille sen väkivallan johdosta, jota oli tehty papeille.
Oli jo pimeä, kun vänrikki Niilo Iivarinpoika, tuttavamme kartanolta torin varrella, poistuttuaan kokouksesta ja kierreltyään markkinoilla, teki lähtöä, linnalle, jossa hän piti asuntoaan. Hän oli turhaan etsinyt saksalaista ilvehtijäseuraa. Tämä oli päättänyt näytäntönsä täksi päivää eikä ollut missään tavattavissa. No niin, näen kai ne huomenna, ajatteli hän ja käveli hiljalleen kotiapäin, hyräillen iloista laulua. Vasta niin vilkkaat kadut olivat nyt tyhjät, hiljaiset ja pimeät. Kaikissa taloissa olivat ikkunaluukut väännetyt kiinni; ainoastaan kapakat olivat enää auki, ja päihtyneiden vieraiden melu ja meteli kajahteli kauas ympärille. Laulut, kirkunat, viulun- ja klanetin-sävelet sulivat yhteen kummalliseksi, huikeaksi sekamelskaksi, johon yhdistyi hevosten hirnumiset ja vihaiset koirain haukunnat kadulta.
Käytyään kappaleen matkaa Luostarikatua pitkin, luuli vänrikki kuulevansa hätähuutoja. Hän seisahtui kuunnellen. Huuto kuului uudestaan, heikkona ja ikäänkuin vaipuneena. Se oli naisen ääntä. Vänrikki kääntyi äkkiä eräälle joelle päin antavalle kujakadulle, seuraten äänen suuntaa, ja tapasi, muutaman askeleen käytyänsä, kaksi sotamiestä, jotka laahasivat muassaan naista, tukkien häneltä käsillään suun, ett’ei hänen huutonsa kuuluisi.
Arvelematta paljasti vänrikki miekkansa, huutaen sotamiehille että päästäisivät naisen. Toinen tekikin niin, ei kuitenkaan noudattaakseen hänen käskyjään, vaan vahvalla iskulla antaakseen hänen saada siipeensä tarpeettomasta puuttumisestaan heidän asiaansa. Vänrikki ehkäisi kuitenkin iskun ja kukisti miehen taitavalla miekan pistolla maahan. Toinen sotamies, nähdessään toverinsa kaatuvan, heitti saaliinsa siihen ja pötki tiehensä.
Vänrikki ei huolinut ajaa häntä takaa, vaan riensi naisen luo, joka oli vaipunut alas kadulle, ihan uupuneena pelosta ja ponnistuksesta.
Niilo Iivarinpoika nosti hänet ylös, kysyen oliko hän saanut vahinkoa. Ei, sitä hän ei ollut saanut. No, Jumalan kiitos, lohdutteli sotilas, silloin kyllä kaikki kävisi hyvin. Hän saattelisi häntä hänen asuntoonsa. Tytön ei tarvitsisi peljätä enää. Ei kenkään tekisi hänelle mitään pahaa.
Sotilaan suojeltava oli nuori tyttö, ja kun he hetkisen käveltyään sattuivat erään avonaisen kapakan edustalle, tunsi vänrikki ovesta tulevassa valossa kauniin pohjalais-tytön, jota hän aamupäivällä oli ihaillut, ja tyttökin näkyi tuntevan hänet.
— Sinähän se olit, joka tänään seisoit siellä portissa torin varrella? sanoi sotilas — Niin, hyvä herra, vastasi tyttö.
— Mikä sinun niinesi on?
— Kreeta. Kreeta Palainen.