Vähän taampana toisista istuivat Johana Fleming ja Niilo Iivarinpoika.
Sinulla on pitkä matka tehtävänä, Niilo, sanoi Johana, eikä sinulle liioin vallan hauskaksi käyne tuolla kaukana villissä erämaassa. Toista olisi jäädä tänne, eikös niin? Mutta unhotan aivan että sulia on morsian, joka sinua odottaa.
Niilon kasvot synkistyivät.
— Sinä olet oikeassa, hän lausui. Minulla on morsian, mutta tuskinpa tiedän milliseltä hän näyttää. Kun neljäntoista-vuotiaana poikasena lähdin sukulaiseni, Götrik Fincken, talosta pois sotaan Venäjälle, olimme hyvin hyvät ystävät, pienoinen Ebba ja minä, ja hänen isänsä tahtoi että tekisimme uskollisuuden lupauksen, jonka mielelläni teinkin. Se oli lapsellista, ja Jumala tiesi mitä siitä tullee.
— Olet kai iskenyt silmäsi johonkin toiseen ihanaan neitsyeesen, sanoi
Johana nauraen.
— En, sitä en ole, vastasi Niilo vakavasti.
— Et edes kauniisen Gretcheniin?
Niilo punastui.
— Hän on pelastanut henkeni, ja minä rakastan häntä kuin sisartani, hän sanoi. Tiedätkös mitä, näin hänet markkinoilla täällä Turussa, mutta jälleen katosi hän näkyvistäni, vaikka etsin häntä monta päivää.
— Näitkö hänen todellakin?