Mitä hän kirjoittaapi?
Herra domine!
Laulu, joka tähän asti oli käynyt verkalleen, kiihtyi nyt, kun herrat vastasivat:
Ja kirjoituksess’ sanotaan,
Herra domine!
Että tyttö poi’alle annetaan,
Cito, cito, citissime, herra domine!
Tämän kestäessä yhtyivät molemmat rivit, jotka edellisiä säkeitä laulaessaan olivat milloin lähestyneet toisiaan, milloin poistuneet erillensä, ja itsekukin otti naisensa ja pyörähytti ympäri mitä raisumpaa vauhtia. Yleisen ilon ja riemun vallitessa päättyi karkelo, ja herrat veivät naiset heidän paikoilleen.
Eräs hovipoika astui sisään ja ojensi marskille kirjeen. Sananlennättäjä Aabraham Melkiorinpojalta Pohjanmaalla oli sen tuonut, sanoi hän. Fleming otti kirjeen, lähtien huoneesensa. Hetkisen kuluttua kutsutti hän luokseen Stålarmin, Kurjen ja Boijen, Yleinen alakuloisuus levisi salissa, ja Ebba rouva sanoi:
— On jo myöhänen. Käykäämme levolle.
Hän nousi ylös ja kävi toisten rouvien kanssa ja nuorten tyttöjen seuraamana verkalleen salin poikki naisten asuinkertaan, ystävällisesti nyykyttäen päätänsä säädyllisesti kumarteleville nuorille miehille. Nämäkin vetäysivät pois huoneisiinsa; ainoastaan Johana ja Niilo jäivät paikalle, kävellen edes takaisin suuressa, tyhjässä salissa.
— En tiedä mistä se tulee, sanoi Johana, mutta tunnenpa aina niin kummallisesti rintaani ahdistavan tässä linnassa. En nytkään ole voinut olla oikein iloinen. Kaikki tuntuu minusta niin synkältä täällä. Ompa ikääskuin kaikkialla, näkisin onnettoman Eerikki kuninkaan suruiset kasvot. Ei mikään siunaus enää hoimi näitä muureja, joiden sisällä veli on pitänyt veljeä vankina. Katsos, Niilo, jatkoi hän, seisahtuen erään paikan kohdalle kudotussa tapetissa, jota valaisivat vahakynttilät pöydältä. Katsos, Akilleus, joka laahaa Hektorin kuollutta ruumista hiekassa, oikein harmittavasti vivahtaa kuningas Johana-vainajaan.
Tapetissa kuvattiin Troijan piiritystä, ja tuo kreikkalainen uros oli todellakin, — ehkä pelkästä sattumuksesta tarkkapa kenties siitä että taiteilija oli tahtonut mielistellä Johana herttuata, jonka häitä varten aikoinaan linnaa oli somistettu, silminnähtävästi tullut tämän näköiseksi. Johana Fleming tarttui kynttilään ja seurasi tapetin vaihtelevia näyttökoristuksia. Kaikkialla, missä Akilleus oli kuvattuna, oli sama yhdennäköisyys.
— Niin, se on todellakin hänen näköisensä, myönsi Niilo.