— Ompa kuitenkin hirmuista, kun veli väijyy veljensä henkeä, jatkoi Johana Fleming. Minusta tuntuu ikääskuin Kaikkivaltiaan kosto olisi painava Johana kuninkaan huonekuntaa ja meitä veljenmurhan tähden.
— Heitä pois nuo suruiset ajatuksesi. Ne tulevat ainoastaan siitä, että kaipaat Puolan loistavaa hovia ja sen hurmaavia huvituksia. Minäkin tuota, hieman tunnen ja tiedän että se on jotakin aivan toista kuin tämä siivo, hiljainen elämä täällä Suomen raskaan taivaan alla, joka tekee mielen sairaaksi ja alakuloiseksi, lausui Niilo leikillisesti.
— Ei, ei, sitä se ei ole. Tämä masentava tunne minut aina, valtaa, joka kerta kun ratsastan linnan vipusillan yli ja saavun sen muurien sisäpuolelle. Mutta ei koskaan ole se ollut niin valtaava kuin nyt. Heti tultuani linnanpihaan, oli minulla ilkeä yhtymys. Se oli tuo vanha Filippus Kern, hän, joka Johana kuninkaan käskystä valmisti myrkyn kuningas Eerikille. Minua on aina vastustamattomasti inhoittanut tuo mies käyrine selkineen ja paljaine päälakineen, mutta tällä kertaa kävi kylmä väristys koko ruumiine läpi, kohdatessani hänet. Tämä yhtymys ei tiedä mitään hyvää.
He kuulivat askeleita takanansa. Kääntäessään päätä huomasivat he nuoren miehen, puettuna ylioppilasten tapaan täysimustiin vaatteisin, kasvot kalpeina, hieman kivulloisina. Hän tervehti, käyden salin poikki Flemingin huoneesen.
— Kuka oli tuo? kysyi Niilo.
— Eräs ylioppilas, Daaniel Hjort, isäni kirjuri.
— On kuin olisin nähnyt hänen tanssin kestäessä seisovan ikkunan vieressä, lakkaamatta tähystellen Siigrid Stålarmia.
— Niin, varmaankin hän se oli. Hän siis oli täällä sisässä.
Täll'aikaa pohdittiin tärkeitä asioita Klaus Flemingin työhuoneessa. Aabraham Melkiorinpojan kirje ilmoitti että Pohjanmaan talonpojat olivat nousseet kapinaan. He olivat ryöstäneet Isonkyrön nimismiehen talon ja olisivat polttaneet sen poroksi, ell'eivät olisi peljänneet valkean leviävän kylän toistinkin taloihin, — kirjoitti Aabraham. Eräästä toisesta talosta he olivat lyöneet rikki kaikki lasiruudut, sahanneet poikki kattoparrut kolmesta paikasta, jotta nämä putoaisivat kotiin-palaavien asukasten päälle, rutistaen heidät murskaksi, sekä hakanneet elukoilta päät poikki, asettaen ne sitten kidat ammoillaan ikkunoihin, ikääskuin ivaksi ja pilkaksi. Sitten olivat hoe polttaneet lainlukijan talon Mustasaarella. Niihin sotamiehiin, jotka joutuivat elävinä talonpoikain käsiin, ampuivat nämä nuolilla pilkkaan taikka pistivät heidät alas avantoon jään alle. Lisäksi kirjoitti Aabraham Melkiorinpoika että hänen oli onnistunut kukistaa kapina, muistuttamallaan talonpoikia heidän väki väkivallan-töittensä seurauksista ja lupaamallaan heille kuninkaan nimessä vapautta linnaleiristä ja varmaa turvallisuutta sotamiesten vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan, — lupaus, jossa ei kuitenkaan ole pakko pysyä, kirjoitti hän.
— Kas sitä vain, sanoi Fleming, rypistäen kulmakarvojaan, Pohjanmaan talonpojat tahtovat, näen mä, nousta maan herroiksi. Mutta minä kyllä laimennan heidän halunsa. Huomenna lähdemme kurittamaan kähäkkämiehiä.