Flemingin luona oli tällä haavaa Tukholmassa sijaitsevan hallituksen asiamies, Olavi Sverkerinpoika. Tämän piti seuraaman marskia Käkisalmeen, jonka linna oli luovutettava Venäjälle. Heti Turkuun tultuansa osoittihe hän Flemingin hartaana ystävänä, lausuen ankaria sanoja herttuan yrityksistä. Hän varoitti nyt Flemingiä lähtemästä Pohjanmaalle.
— Minun mielestäni ei ole viisasta, hän sanoi, saattaa kapinoitsijoita luulemaan että heidän yrityksensä meitä peljättää. Se vain rohkaisisi heidän ja heikäläistensä mieltä ja luottamusta itseensä. Toista olisi, jos ei kapina olisi asettunut; silloin täytyisi käydä kovin kourin kiinni asiaan. Mutta nythän kirjoittaa Aabraham Melkiorinpoika että kaikki on hiljaista jälleen. Sittenkin on parempi ilman suurempaa nielua vangita pahimmat metelöitsijät kuin kuljettaa heitä vastaan kokonaista armeijaa ikääskuin mahtavaa vihollista vastaan, jota peljätään.
— Tässä ei kelpaa mikään hentous, sanoi Fleming. Kapinoitsijain täytyy heti alusta saada tuntea rankaisevan käden kovaa iskua. Jos en nyt rankaisisi, niin se juuri saisi heidät luulemaan minussa pelkoa ja heikkoutta. Minä en pelkää kapinoitsevia moukkaparvia. Mutta me tarvitsemme kuninkaan väkeä muuhun kuin taisteluun omia talonpoikia vastaan, ja siihen saamme me ryhtyä, jos ei kapinanhenkeä tukehuteta heti alussa.
— Mutta aivan saman voittaa kovasti rankaisemalla kapinan johtajat. Se peljättää, se rauhoittaa mielet. Sotaväellä syökseminen nyt jo levottomaan maanosaan vain ärsyttäisi talonpoikia vieläkin enemmän. Jokainen vakka jyviä, joka otettaisiin talonpojalta sotamiesten ravinnoksi, jokainen tyhjä lato, jonka sotaväki pistäisi tuleen, jokainen talonpoika, joka saisi sivalluksen ruoskasta uppiniskaisuuden tähden, antaisi heti uutta vauhtia talonpoikain vihamielisyydelle, levittäen kapinanhenkeä yhä laajemmalle.
Nyt astui sisään Daaniel Hjort, ilmoittaen että hänen korkea-arvoisuutensa piispa oli ulkona pyytäen puhutella marskia. Marski käski Daanielin päästää hänen korkea-arvoisuutensa sisään.
— Lienee kai taas jotain rettelöä mustanuttujen kanssa, arvaan mä, sanoi Fleming, ikääskuin nyt ei olisi muuta ajattelemista kuin heidän ikuisia kiusojaan. Menkööt helvettiin riitoineen! Minä heitän heidät hiiteen. Minkä, jupakan hän herättikin noiden Pohjolaisten pappien tähden, jotka sotamiehet viskasivat kirkonmuurin yli. Lähetti kaksi pappia niskoilleni Suitiaan asti. Ikääskuin minä voisin estää sotaväkeä huvittelemasta.
Hän nauroi ja muut hänen kanssansa, mutta piispan ilmestyminen teki lopun leikistä. Oli tullut tunnetuksi kaupungissa, kuinka sanansaattaja oli saapunut Pohjanmaalta ilmoittaen että kapina oli noussut talonpojissa; ja Ericus Erici, joka arvasi että Fleming olisi kukistava kapinan kovalla kädellä, kiirehti linnaan kehoittamaan häntä sääliväisyyteen ja lempeyteen.
Herra valtiomarski, alkoi hän, tavanmukaisesti tervehdittyänsä, tulen tänne puhutellakseni Teitä talonpoika-raukoista Pohjanmaalla.
— Kapinoitsijoista, kai tarkoitatte, herra piispa? keskeytti hänet
Fleming ivallisesti.
— Niin. Niistä myöskin, vastasi Ericus Erici levollisesti. Mutta etupäässä muista. Kapinoitsijoita vastaan täytyy antaa lain mennä menoansa, sen kyllä ensimäisenä tunnustan. Mutta laki ei saa olla sokea, yhtä vähän kuin oikeuskaan, niin ettei viaton tule kärsimään yhtä kovasti kuin vikapää. Olen äskettäin ollut tarkastusmatkalla Pohjanmaalla. Siellä on. Jumala auttakoon ihmis-parkojä, surkea tila. Pitkällinen märkä syksyllä hävitti kaiken kasvun, niin ett’ei talonpoika saanut mitään latoihinsa ja riihiinsä; puute ja kallis aika on kyllä, kuten tiedätten, kaikkialla maassa, mutta siellä näkevät ihmiset nälkää ja syövät pettua. Elukat kuolevat tarhoissansa ruttoon ja ravinnon puutteesen. Älkää herra valtiomarski, kartuttako näitä kärsimyksiä liiallisella ankaruudella.