— Me elämme kovia aikoja, herra piispa, vastasi Fleming. Laittomuus ja kapinallisuus yltyvät alhaisissa ja ylhäisissä. Mihin tästä tullaan? Herttua tahtoo riistää valtakunnan lailliselta kuninkaaltansa, jolle kaikki olemme vannoneet uskollisuutta. Nyt tulevat talonpojat ja lyövät kuoliaaksi kuninkaan sotamiehiä ja polttavat taloja kuin vihollis-maassa. Mitä pitää minun tehdä! Pitääkö mun istua katsomassa kuinka väkeäni tapetaan?
— Kenties ovat teidän sotamiehenne itse väkivaltaisen menettelynsä kautta antaneet aihetta melskeesen. Usein on kuultu valituksia heistä, kuten paraiten tiedätten, herra marski, sanoi piispa, olematta millänsäkään Flemingin tuimasta katsannosta.
— Jumal'avita, te pidätte rohkeaa suuta, piispa, huusi Fleming vihastuen. Tuletteko tänne minua nuhtelemaan? Milloinka ei talonpojat valita? Saako heitä koskaan hyvällä avaamaan aittansa ja luvansa täyttääkseen velvollisuutensa? Miten luulette Te minun voivani elättää sotaväkeä, jos talonpojat saisivat pitää ruoan lukon takana? Minä en voi ravita väkeäni lörpötyksillä, niinkuin Te ravitsette karjaanne.
— Onko sitten tarpeellista pitää niin paljon sotaväkeä ko’ossa näin kovana kato-aikana, vaikka valtakunnalla nyt on rauha, jatkoi piispa tyynesti.
— Niin, olemme saaneet rauhan valtakunnan vihollisten kanssa. Mutta pahin vihollinen on vielä kurittamatta, ja paljon enemmän on kaupalla kuin muutamain uppiniskaisten talonpoikain aitat. Minä olen kuninkaalta saanut vallan tässä maassa, suojellakseni hänen kruunuansa ja hänen oikeuttansa. Tie, jota minun tulee kulkea, oli selvä. Ja sitä tehdessäni en säästä itseäni enkä liioin muita. Kuningas on saanut valani että minä olen säilyttävä valtakunnan hänelle. En ole tottunut vaihtamaan valaa niinkuin mustalainen enkä liioin kärsi että muut sitä tekevät. Ettekö, luule, piispa, minun tietävän ja tuntevan mistä Pohjanmaan talonpoikien yritys on saanut alkunsa. Herttua se on joka tämän kaiken takana piilee. Mutta vielä hän saa nähdä ettei Suitian Klauksen kanssa ole leikintekoa, ja jos hän lähettää talonpojat minua vastaan, niin lähetän minä hänelle heidän päänsä vastalahjaksi. Jos hänen viekkautensa ja uskottomuutensa on suuri, niin on sen sijaan minun käteni kyllin voimakas murtamaan hänet maahan, sen pituinen se! Onko teillä vielä mitään sanomista?
— Ei mitään muuta, herra marski, kuin että voimakastakin hallitsee Jumala, ja hän on sorrettujen auttaja. Jätän Teidät, herra marski, ja teidät, hyvät herrat, hänen haltuunsa ja suojaansa.
Piispan tyyni, kunnioitettava ryhti vaikutti vastustamatta läsnä-olijoihin, ja hänen mentyänsä huomautti Stålarmkin että kenties oli parasta olla liioittelematta kapinavehkeen vaarallisuutta. Muutkin kun sitten liittyivät tähän ajatukseen, päätti Fleming olla vielä mihinkään ryhtymättä ja ensin odottaa enempiä tietoja Aabraham Melkiorinpojalta. Flemingin jäätyä yksikseen, tuli hänen puolisonsa sisään hänen luoksensa.
— Olet saanut huonoja uutisia, sanoi Ebba rouva, laskien kätensä hänen olkapäälleen, hänen siinä mietiskellen istuessaan paikallansa pöydän edessä.
— Niin olen, talonpojat Pohjanmaalla ovat nousseet kapinaan.
Tiedän sen jo, sanoi Ebba rouva. Ole lempeä ihmis-parkoja kohtaan äläkä rankaise kovemmin kuin tarpeellista on. He ovat saaneet kärsiä kylliksi muutenkin.