Niilo aavisti jotakin kavallusta, ja hänen rehellinen sydämensä kauhistui moista ilkeyttä. Aikaisin seuraavana aamuna oli hänen lähteminen matkalle, eikä hän siis voinut mitään toimittaa, mutta hän päätti palatessaan takaisin uuden-vuoden alussa pitää tarkalla silmällä Olavia, jota hän tämän lyhyen yhtymisen johdosta rupesi inhomaan, kuten rehellinen ihminen ainakin vaistomaisesti ilkeyttä ja kelvottomuutta inhoo.

Mutta vieläkin yksi seikka oli häntä tänä iltana hämmästyttävä. Hänen pimeässä kaputessaan kiertoportaita ylöspäin kamariinsa, näki hän ikkuna-aukon läpi että eräässä huoneessa linnapihan toisella puolen oli valkea. Ikkunassa näkyi kaksi päätä. Toisen hän heti tunsi. Se oli Olavi Sverkerinpoika. Toinen oli nainen. Hän oli näkyvissä ainoastaan silmänräpäyksen, mutta Niilo oli varmaan tietävinään ett'ei hän saattanut olla kukaan muu kuin Gretchen. Vänrikki seisoi ison aikaa aukossa, toivoen vielä kerran saavansa nähdä tuon pään, mutta turhaan. Ehkä olikin hän nähnyt väärin, tuumasi hän viimein, astuen huoneesensa nauttiakseen tarpeellista lepoa sitä vaivaloista matkaa varten, joka oli tehtävänä.

JUMALANPALVELUS ISONKYRÖN KIRKOSSA.

Katsotaanpa nyt mitä oli tapahtunut Pohjanmaalla. Oli pyhä Kaarinan päivä, marraskuun 25 p. v. 1596. Isonkyrön seurakuntalaiset kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Päivä oli pilvessä ja kansan mieli raskahana. Pitkälliset sateet olivat pilanneet vuoden-kasvun, sato oli tullut huono, ja huolissaan odottivat ihmiset talven tuloa. Mutta mikä sitäkin enemmän synnytti alakuloisuutta ja katkeruutta, oli se seikka, että tuo uusi lähetyskunta, jonka rahvas oli toimittanut Pentti Poutun johdolla Kaarlo herttuan luo Tukholmaan pyytämään suojelusta sotaväen kiskomisia vastaan, oli palannut tyhjin toimin. Niinkuin Pohjanmaan rahvaan aikaisempiinkin valituksiin, ei herttualla nytkään ollut muuta apua antaa eikä luvata kuin uudet suojeluskirjat, joiden kautta Klaus Flemingin käskyt ja hankkeet peruutettiin, nämä kun muka olivat aivan omavaltaiset ja kuninkaan tahdolle riitaa sekä Flemingin valheellisesti toimeenpanemat kuninkaan omassa nimessä. Talonpojat tiesivät varsin hyvin ett’eivät tuommoiset kirjat paljoa merkinneet ett’eikä Flemingin ratsumiehet paljoa piitanneet mokomista uhkauksista, kuin niissä oli. Olivathan ratsumiehet kerta ennenkin ottaneet suojeluskirjat pois, kastelleet niitä oluttuoppeihinsa ja lyöneet niillä toinen toistaan leikillä silmille, ivatessaan: istu herttuan rauhassa. Mitäpä he nytkään enemmän kunnioittaisivat herttuan nimeä!

Mutta yhden neuvon herttua oli antanut lähetysmiehille, ja se heidän mielestään ei ollut niin huono; ainakin oli se heistä paras tällä haavaa. Kun Pohjalaiset niiden miesten kanssa, jotka Savon, Viipurin läänin ja Kymenkartanon läänin rahvas oli lähettänyt Tukholmaan valittamaan Flemingin sortoa, viimeistä kertaa olivat herttuan puheilla, oli hän nostaen nyrkkiänsä heille sanonut: "En tiedä muuta neuvoa kuin että toimitatte itsellenne oikeutta omin käsin. Onhan teitä niin paljon, että pystytte työntämään heidät päältänne, jos ei muulla, niin aidanseipäillä ja nuijilla." Ja vieläkin hän oli kerta toistanut, heidän lähtiessään: "Kunhan vain pidätte puoltanne maalla, niin pidän minä meren puhtaana."

Tämä herttuan varomaton vastaus lensi valkean vauhdilla pitkin pitäjiä. Sitä paitsi levisi rahvaassa kirjeitä, jotka kehoittivat kapinaan Flemingiä vastaan, luvaten apua herttualta. Salaiset sanansaattajat kuljettivat niitä pitäjästä pitäjään, sanoen että mahtava herra muka oli tullut Turkuun, varustettuna herttuan salaisella valtakirjalla, ja että tämä tulisi talonpoikia puoltamaan. Kauvan jo oli rahvas monessa maanosassa tuumaillut kovalla kohdata kovaa, ja kolme vuotta tätä ennen olivat Rautalammen talonpojat eräänä yönä hyökänneet muutamain Uplannin ratsumiesten kimppuun ja tappaneet heidät sekä ottaneet toisia kiinni ja pistäneet avantoon jään alle. Pari talonpoikaa oli tosin saatu vangituksi ja mestattu tästä väkivallan-työstä, mutta suurin osa kapinoitsijoita kätkeytyi syviin metsiin ja pääsi rangaistuksesta kokonaan. Tätä Rautalampilaisten urostyötä kuljetti maine pitkin maaseutuja, ja monessa pirtissä katseli talonpoika halukkain silmin kirvestänsä seinässä, kun juopuneet sotamiehet menettelevät väkivaltaisesti ja vaativaisesti. Nyt tulivat lähettiläät, joiden paluuta oli odoteltu päivä päivältä paisuvalla huolella, ja toivat muassaan toiselta puolen tuon masentavan ilmoituksen, ett’ei mitään parannusta ollut toivottavissa, ja toiselta puolen herttuan sanat, että talonpoikain piti auttaman itseään itse. Olipa kuin vain olisivat odottaneet näitä sanoja, osoittaakseen ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa Flemingin sotamiehille että talonpojat, ne ne olivat herroja maassa eivätkä he. Pohjanmaan talonpojat eivät muutenkaan olleet aivan tottumattomat sodan ankaraan leikkiin. Johana kuninkaan aikana olivat he miehuullisesti puolustaneet maatansa kerta toisensa perään tänne hyökkääviä Venäjän sotalaumoja vastaan ja itsekin tehneet voittorikkaita retkiä vihollisen alueelle, havitellen taloja, kyliä ja luostaria. Tämänpä urhoollisuutensa palkkioksi juuri olivat he saaneetkin sen vapautuksen sotaväen-majoituksesta eli n.s. linnaleiristä, jota Fleming nyt tallasi jalkainsa alle, siten että hän, vaikka valtakunnalla oli rauha, majoitti hurjapäiset ratsumiehensä taloihin rahvaan elätettäviksi, jolla tuskin oli millä itse elää.

Mielet mitä kovimmassa kuohussa kokoontui sentähden Isonkyrön rahvas mainittuna pyhän Kaarinan päivänä kirkolle ja rehmäsi kirkkomäellä. Ruotsista vasta palanneet lähettiläät saivat yhä toistamiseen kertoa matkansa tuloksen aina vain karttuville kuulijajoukoille. Uhkaavia sanoja lausuttiin, ja siellä täällä nähtiin kirvestä heilutettavan, ikääskuin merkiksi että oltiin valmiit todentekoon.

Siiloin kävi yhtäkkiä kohina väkijoukon läpi, ja kaikki päät kääntyivät, vihaa ja raivoa osoittaen, yhtäälle päin. Tuli, näet, parvi noita kylään majoitettuja huovia, ratsastaen kirkolle. He astuivat hevosen-seljästä kirkkoäyräällä, sitoivat hevosensa aitaan ja kävelivät ylöspäin kirkkomaalle.

— Nuo ne ovat, jotka imevät irti viimeisenkin veripisaramme, kuului ääni joukosta.

Muuan noita palanneita lähettiläitä, Pentti Piri, joka oli humalassa, huusi silloin kaikuvalla äänellä: