— Ei haittaisi, jos panisi heidän suolensa höyrymään. — Tunkien väkijoukon halki hoippui hän sotamiesten luo, heitteli käsiään ja huusi:
— Kuuletteko sen, te sen riivatun verikoirat! Eräs sotamies survaisi häntä rintaan, niin että hän keikahti maahan. Tämä oli merkki yleiseen tappeluun. Vaikka meikein yksinomaan käytettiin ainoastaan nyrkkiä, olivat annetut iskut ankarat kyllä, ja sotamiesten täytyi väistyä pois paljon lukuisampien talonpoikain tieltä.
Metelin hurjimmillaan ollessa, kaikui heleä kellonääni seudun yli, toinen sitten ja taaskin toinen, kunnes kellonlyömät täyttyivät juhlalliseksi, verkalliseksi soitoksi. Se oli papinsoitto, joka ilmoitti että pitäjän kirkkoherra nähtiin lähenevän kirkkoa ja että jumalanpalvelus nyt oli alkava. Kirkkoherran ja juhlapäivän kunnioitus voitti tappelu-innon. Taistelijat erkanivat. Mutta sotamiehissä kuohui viha, sillä he olivat saaneet enemmän selkäänsä, ja yhdellä heistä oli merkit kymmenestä vahvasta kirveenhamaran iskusta. Se oli sama sotamies, joka oli viskannut Pirin Pentin maahan, ja iskut oli hänelle Pentti antanut.
Kirkonkellojen vienosti, rauhallisesti soidessa, tulvasi väki kirkkoon, mutta Pentti ja toiset lähettiläät lähtivät Yrjö Kontsaan kirkon vieressä olevaan taloon, viettääkseen voittoriemuaan oluttuopin ääressä. Täällä pidettiin hauskaa elämää. Isossa honkapöydässä istuivat miehet, tyhjentäen tuoppejaan, joita ahkerasti uudestaan täyttivät emäntä ja piiat. Takassa palava valkea heitti leimuavan valon juovien miesten päälle, joiden pään yllä pirtin yläpuolta täyttävä savu leijaili taajana siniharmaana pilvipeitteenä, joka heijatteli sinne tänne joka kerta kun ovi aukeni ja kylmä ilma virtasi sisään.
— Se on sentään häpeä, sanoi Pirin Pentti lyöden nyrkkiänsä pöytään, että annamme noiden sontaryyttärien meitä ruoskia. Ovatko he meitä paremmat? Ei, huonompia he ovat. Eivätkö he ole meidän entisiä renkiämme, jotka ovat ajaneet sontakuormiamme pellolle! Elämme keskellä rauhaa, ja kuitenkin on meillä nuo verikoirat niskoillamme. Kärsitäänkö sitä? Minä kysyn vain.
— Ei, sitä emme tee! huusivat toiset.
— Eikä, vielä kylliksi noista meidän omista verenimijöistä, vaan Flemming panee menemään tänne toisen parven ratsumiehiään toisensa perään, huusi Kontsaan Yrjö. Ja sitten on pitäjämme jalkaväki ruvennut vetämään yhtä köyttä heidän kanssaan. Heidän katteininsa Lassi Niilonpoika oli heidät siihen narrannut.
Sehän on tietty, ett'ei koira koiran hännälle polje, sanoi Pentti. Ja heihin käskee herttua meidän luottaa. Jos herra Klaus Fleming yrittää mihinkään väkivaltaan rahvasta vastaan, tulee heidän puolustaa kansaa, hän kirjoittaa. — Ha ha ha. He kyllä ensimäisinä vetävät yhtä köyttä Flemingin ratsumiesten kanssa, kun talonpojan aitat ja ladot ovat tyhjennettävät. Etkö sanonut sitä herttualle, Pouttu?
Pentti Pouttu, joka oli istunut hiljaisena ja mietiskellen sekaantumatta meluavaan keskusteluun, vastasi nyt verkalleen ja vakavasti.
— Kyllä sanoin sen ja muutakin vielä. Sanoin että me täällä Pohjanmaalla emme ole tottuneet kenenkään sortoon, olkoon sortaja kuka tahansa, ett'ei meillä koskaan ole ollut aatelismiehiä meidän maan-äärillä, jotka olisivat voineet opettaa meitä vaikenemaan, samalla kun meiltä riistetään laillinen oikeutemme; että vouti, lainlukija ja muut, jotka ovat ottaneet asettaaksensa ratsumiehiä panevat renkinsä ratsupalvelukseen, lähettäen heidät ulos maaseuduille talonpoikien elätettäviksi ja samassa kiskomaan irti jyviä ja muuta, jota he sitten kaupittelevat; että Flemingin ratsumiehet vartioivat teiden vierissä ja hänen sotalaivansa merellä, estääkseen rahvaan lähettiläitä pääsemästä herttuan luo; mutta ne, jotka saadaan kiinni, viedään Turkuun ja viskataan linnan vankiluoliin ja toisten täytyy piileskellä metsissä välttääkseen sotamiesten kostoa. Sen kaiken sanoin herttualle.