Yrjö Kontsaan emäntä, joka oli ollut ulkona noutamassa olutta, tuli nyt säntäten sisään kuoleman kalpeana.
— Ratsumiehiä ja jalkamiehiä tulee juosten pitkin kujaa. Ovat tuossa paikassa täällä, sanoi hän henki kurkussa.
Hän tuskin sai tämän sanoneeksi, niin tuli tupa täyteen sotaväkeä. Talonpojat ryntäsivät ylös, mutta sotamiesten paljaita aseita vastaan he eivät mitään voineet, vaan täytyi heidän antautua vangiksi. He sidottiin, heitä lyötiin ja ivattiin, ja he vietiin läheiseen nimismiestaloon, josta he sitten olivat kuljetettavat Turun linnaan. Nyt oli sotamiesten vuoro juoda ja juhlia, ja heidän iloansa lisäsi päälle päätteeksi se ajatus, että Fleming oli antava heille runsaan palkinnon. Oikein nöyryyttääksensä vangitulta talonpoikia, ottivat he heidät sidottuina mukaansa tupaan, joivat pilkaten heidän maljansa ja kaasivat olutta heidän päänsä päälle. Vankien ei ollut muu neuvona kuin kärsiminen ja vaiti-olo, sillä tiesivätpä he että vähinkin yritys vastustukseen tekisi heidän tilansa kahta pahemmaksi.
Illan puoleen olivat sotamiehet jo päihtyneinä, ja toinen toisensa perästä nukkui; viimein pyöri niidenkin silmissä, jotka viimeiksi pysyivät valveilla, tupa myllynä ympäri, pitäen samaa tahtia heidän rähisevän laulunsa kanssa.
Kuitenkin olivat he kylliksi kokeneita sotamiehiä ollakseen epäilemättä että milloin hyvänsä voitaisiin äkki-arvaamatta karata heidän päällensä, jos eivät olisi varoillansa. Sitä ehkäistäksensä, nousi muuan sotamies ylös ja hoiperteli ovelle, aikoen telkiä sen. Mutta samassa tempaistiin ovi auki, ja joukko talonpoikia törmäsi sisään, etupäässä Jaakko Ilkka. Sotamies paljasti miekkansa, mutta sai kirveeniskun kasvoihinsa ja kaatui kuoliaana maahan. Vangitut talonpojat päästettiin yhdessä vivahduksessa siteistänsä, ja ennenkun melskeen johdosta humalastaan heränneet sotamiehet olivat saaneet selville mitä tämä tiesi, olivat talonpojat jo poissa.
Niin päättyi pyhän Kaarinan päivä v. 1596 Isossakyrössä. Kaarlo herttuan vihan ja kiukun hetkenä lausumat varomattomat sanat olivat sytyttäneet kipinän, joka hehkuen kyti marraskuun yönä, ensimäisestä tuulenpuuskasta hävittäväksi tulipaloksi leimutakseen.
Huhu näistä tapauksista Isonkyrön kirkolla levisi äkkiä kauvas seutuihin, herättäen kaikkialla väestön sotaisat tunteet. Olihan ennen niin monta kertaa ajettu Ryssät pois. Olisiko vaikeampi saada muutamat ratsumiehet nöyrtymään? Tulkootpa vain!
Mielten vielä ollessa kiihkeimmillään, tuli Klaus Flemingin valtakirjalla varustettu ratsumies Hämeestä keräilemään linnaleiri-jyviä, ja samaan aikaan alkoi Pohjanmaalla jalkaväen päällikkö, Lassi Niilonpoika, veronkeräyksensä. Silloin tarttuivat Lapuan talonpojat aseisin, hyökkäsivät erään ratsumiehen taloon ja ryöstivät sen paljaaksi, samoten sitten Isoonkyröön, jossa he yhteydessä Kyröläisten kanssa menettelivät samalla tavoin kaikkia niitä kohtaan, jotka ratsumiehiä pitivät.
Tuulenpuuska oli tullut, kipinä oli alkanut leimuta liekiksi, ja kaikki ennusti raatelevaa paloa.