Ormajärven rannalla, puolen penikulmaa Lammin pitäjän kirkolta ja neljä penikulmaa kaakkoseen päin Hämeenlinnasta, on Porkkolan vanha herraskartano. Sen omistajana oli tähän aikaan Götrik Fincke, käskynhaltia Olavinlinnassa. Päärakennuksena oli suuri yksikertainen puukartano, rakennettu aivan järven rannalle. Etehinen jakasi sen kahteen puoliskoon, joista toinen oli avara, neliskulmainen sali, toinen kahtena kamarina. Pihaa ympäröi neliskulmassa leipomatupa eli pirtti, tallit, ruoka-aitat, halkovajat ja kalustoliiterit, muodostaen suljetun linnapihan, johon tultiin sisään paksuista honkalankuista tehdyn, raudoitetun portin kautta. Ylt’ympäri kartanoa levisivät pellot, joita pohjosessa rajoitti metsäinen harju. Muuten oli seutu saloinen ja jylhä; korkeat, honkaiset kukkulat ja syvät laaksot kohtasivat silmää kaikkialta.
Tämä talo oli vänrikki Niilo Iivarinpojan matkan maalina, hänen pari päivää ennen joulua palvelijansa seurassa hiljoilleen ratsastaessaan yksinäistä metsätietä eteenpäin.
Jo oli ruvennut hämärtämään, mutta vielä ei harvennut metsä.
He olivat ratsastaneet aamusta alkaen; sekä hevoset että seljässä-istujat olivat väsyksissään. Hyvinkin kaksi tuntia oli metsätaipale jo vienyt. Tällä aikaa ei ollut ketään heitä vastaan tullut, ei ihmisasuntoa näkyvissä ollut. Erämaan kolkkous hiljaisuus ja ohut, pehmeä lumi, joka puoleksi peitti maan syvänteen ja ikääskuin hajanaisena käärinliinana riippui puiden oksilla, saattoi mielet alakuloiseksi, synkäksi.
Palvelija, tuo muuten niin iloinen Pekka torpparinpoika Porkkolasta, joka yhdenikäisenä Niilon kanssa oli häntä seurannut sotaan, oli nyt väsymyksensä johdosta herjennyt laskemasta lörpötyksiä, ja kajahuttamasta metsää kaikellaisilla laulunpätkillä, joita hän osasi sekä suomalaisia että sokerretulla kielellä myöskin ruotsalaisia, saksalaisia ja puolalaisia. Puoleksi nukkuen istui hän hevosen-seljässä, ja puoli-unissaan hevonenkin muutteli väsyneitä koipiaan tien lumisohjossa.
Niilon ajatukset olivat vanhassa lapsuuden-kodissa. Jo pienenä poikasena oli hän menettänyt vanhempansa ja joutunut, omaksi lapseksi otettuna, Fincken perheesen. Hän muisti varsin hyvin, miten hän eräänä talvi-iltana kuin nytkin ensi kertaa astui sisään uuteen kotiin. Oli pimeä pihalla, mutta ikkunoista loisti kirkas valkea, joka valaisi kappaleen lumikinosta. Suuri koira tuli hyökäten ulos rekeä vastaan. Sen haukunnasta avattiin ovi, muuan palvelustyttö tuli ulos ja kutsui pois koiran. Kankeana pitkällisestä istumisesta, mutta lämpöisenä pienessä lammasnahkaturkissaan kapusi poika etehiseen ja siitä saliin. Avonaisesta takasta leimusi hyvä reimakka ja sen valossa istuivat talon vanhin tytär ja palveluspiiat surisevissa rukeissaan. Suuressa pöydässä istuivat, kumpikin korkeakarmisessa nojatuolissaan, harmaapartainen ritari, tallella ainoastaan toinen käsi, sekä nuori, pulska herrasmies, puettuna komeihin, nahkareunuksisiin samettivaatteisin ja suuri, valkoinen röyhykaulus kaulassa. Edessään oli heillä hopeatuopit, jotka kimalsivat valkean valossa. Vanhemman ritarin polvella keikkui pieni tyttö, pitkät kullankeltaiset kutrit päässä. Mieluinen lämpö puhalsi ulkoa-tulijaa vastaan, sirkkain siukuva laulu yhtyi rukkien hyrräntään, ja tilava tupa tuntui pojasta niin lämpimältä ja hyvältä.
Hän muisti tämän niin selvästi kuin olisi se eilispäiväistä ollut. Hämärämpää oli päin vastoin muisti sen-peräisistä tapauksista: miten hän kymmenvuotiaana vietiin Rauman kouluun ja sitten kaksi talvea kestäneen koulunkäynnin perästä sai edelleen lukea latinaa ja saksaa kirkkoherran johdolla joka kaksi kertaa viikossa tuli Porkkolaan lautaa heittämään Götrik Fincken kanssa ja tyhjentämään tuopin pari talon oivallista olutta; miten pulska herrasmies Eevertti Kaarlonpoika Horn piti häitään talon vanhimman tyttären, neitsyt Marketan, kanssa; miten suuren tuvan seinät ja katot silloin olivat verhotut kirjavilla kankailla ja loistavasti puettuja herroja, rouvia ja neitosia tuli ratsastaen kaikilta tahoilta; miten Götrik Fincke siitä seuraavana jouluna, kun vasta-naidut kävivät vierailemassa, määräsi että hänen Niilon, piti seuraaman Hornia aseenkantajana Venäjän sotaan, jolloin samassa sovittiin että hän ja samanikäinen Ebba, tuo pieni kultakutrinen tyttö, menisivät kihloihin. Hän oli silloin neljäntoista — siitä oli nyt kuusi vuotta. Nuoren tytön ulkomuoto oli melkein mennyt hänen muististaan, ja miten hän ponnistikin tätä, hän ei voinut saada siihen selvää kuvaa tytöstänsä. Vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät vain hän näki, mutta nekin jonakin kaukaisena, epäselvänä esineenä, niinkuin kesä-yön puolihämärässä näkeepi tuskin huomattavan hattaran heikosti kimaltelevan tähden ympärillä.
Näihin ajatuksiin vaipuneena oli häneltä jäänyt huomaamatta, miten metsä oli ruvennut harvenemaan, kunnes he eräässä tienpolvessa tulivat ulos puiden varjosta ja hieman päivempi tasanko havahutti hänet ajatuksistaan. Hän tunsi nyt seudun. Vasemmalla oli korkea, metsäinen harju, jota hän niin usein oli lapsena juoksennellut, oikealla kotipelto lumipeitteen alla, ja sieltä täältä vilkistävät valot tulivat torpparien pirteistä. Etäisimpänä, tuolla missä komakka koivuryhmä kohoaa tumman ruhon yläpuolelle, oli kartano.
Hän parannutti nyt hiukan hevosen vauhtia, ja Pekkakin juhtineen sai uutta henkeä hermoihinsa.
— Voi, nuori herra! valitteli Pekka raappien tuuheaa tukkaansa, tuossa kuljimme äsken Kaurajärven torpan ohi, jossa on kotini, ja minä kun en sitä ensinkään huomannut. Voi, voi sentään. En saanut edes nähdä, paloiko valkea takassa kuin ennen. Mitäs jos isä ja äiti eivät eläisikään enää.