— Miksi eivät eläisi he, jotka ovat saaneet olla täällä kotosalla kaivellen maata, koska me molemmat olemme terveet ja raittiit, vaikka meillä on ollut ottelemista miekkojen, keihäiden ja tykkien kanssa, lohdutteli häntä Niilo.
Heidän ratsastaessaan sisään portista, rupesi haukkumaan koira, ja niinkuin Niilon ensi kertaakin taloon tullessa, avasi nytkin palveluspiika oven, kutsuen takaisin koiran. Niilo hyppäsi hevosen seljästä, jätti ratsunsa Pekan haltuun ja astui sisään salihin. Sykkivin sydämin ja henkeään pidättäen seisahtui hän oven suuhun. Oliko tämä unta? Valkea paloi takassa ja sen valossa istui talon tytär kehräten yhdessä palvelusnaisten kanssa; sirkat lauloivat kilpaa rattaiden hyrrännän kanssa: pöydässä istui Fincke vanhus nojatuolissaan ja hänen seurassaan toinen, joka juuri ohjasi liekuttavaa hopeatuoppia huulilleen, ja sama lämmin loiste takkavalkeasta ja sama kotisuus vallitsivat tilavassa tuvassa, kuin milloin hän ensi kertaa astui sen kynnyksen yli.
Hänen astuessaan sisään pysähtyivät rukit, ja kaikki katselivat tulijaa.
— Niilo! huudahti tuo nuori tyttö iloisesti hämmästyen, vanha ritari kohosi tuoliltaan ja kirkkoherra — juoja oli hän — pani tuoppinsa pöydälle ja käänsi hämmästyneenä päätänsä.
— Eno! huusi liikutettuna Niilo, riensi esiin, syleili Götrik Fincke vanhusta ja vastasi hellästi siihen suudelmaan, jonka nuo harmaapartaiset huulet painoivat hänen suullensa. Voimakas, pikainen kädenlyönti kirkkoherralle, ja sitten sulki hän syliinsä morsiamen, kauvan hellästi halaillen häntä.
Sanoma hänen tulostansa oli jo levinnyt pirttitupaankin, ja ovessa näkyi pian palvelusväki yhdessä joukossa, haluten sanoa tervetuliaiset nuorelle herralle. He olivat kaikki, kuten kehräävät palvelusnaisetkin, vanhoja tuttavia, tuo ontuva ruotu-ukkokin sänkisine leukoineen ja nokisine mekkoineen. Kaikki tahtoivat nähdä kunnon Niilo-herraa, ja kaikkia tervehti voimakas kädenlyönti ja sydämellinen sana.
— Kas niin, Ebba, annappa nyt Niilon saada tuopillinen olutta joulutynnyristä ja tule sitten itse istumaan tähän meidän pariimme, sanoi Götrik Fincke. Täytyy nähdä ja kuulla, onko hänellä kaikki raajansa tallella vai onko ehkä ryssät häntä raadelleet yhtä pahasti kuin minua muinoin Lukkolinnan luona. Mutta eipä ole tarviskaan kysyä, sillä poika on, näen mä, terve ja reipas, lisäsi hän, silmäillen pikimmiltään kookasta, jäntevää nuorukaista.
Ebba otti tanakasta tammikaapista, joka seisoi ikkunain välissä tuvan toisella sivuseinällä, hopeatuopin, jonka kyljissä nähtiin ulos-taotussa teoksessa kuvia partaisista miehistä pitkissä kauhtanoissa ja suippulakeissa, ja asetti sen pöydälle Niilon eteen, joka oli istunut seinäpenkille Fincken tuolin viereen.
— Kas niin, tyttöseni, sanoi Fincke, Ebban kaataessa puuhaarikasta tuota ruskeaa, vaahtoavaa juomaa pikariin; tuotpa, kun tuotkin, parahimman tuopin, tuon, jonka minä omin käsin otin erään pajarin teltasta, rynnätessämme ryssien leiriin. Tunnetko tuon tuopin, poikaseni? Muistatko että et jaksanut sitä nostaa, ensin tullessasi tänne meille. No niin, kilistele nyt kanssamme ja juo se pohjaan tervetullaksesi kotiin. Kas sitä! Olut on hyvää!
Soturi vanhus pyyhkäisi myhäillen vaahdon tuuheista harmaista viiksistään, Niilon ja papin vielä paraikaa juodessa.