— Mitä näenkään! huudahti Fincke, kun Niilo pani tuopin pöydälle; sinulla on arpi otsassa, oikein aika naarma onkin. Katsos, tyttöseni, se on ollut miehenisku, joka olisi tappanut karhun.
Niilo pyyhkäisi hieman kiharaiset hiuksensa paremmin pois, ja suuri, viistoon otsan poikki käyvä arpi tuli näkyviin.
— Se olikin minut tappaa, hän sanoi.
— Mistä sen olet saanut? Kerro nyt, poikaseni, ja täytä sinä maljamme,
Ebba. Ne ovat tyhjät, kuten näet, kehoitteli Fincke.
— Se tapahtui Narvan edustalla, kertoi Niilo. Teimme ryntäyksen ulos kaupungista, jolloin väijyvät ryssät yht'äkkiä saarsivat meidät. Muutamat meikäläiset katkaistiin toisista, ja nyt oli pääseminen pois. Alussa kävi hyvin, mutta sitten sain minä tuon iskun otsaani ja pyörähdin maahan hevosen-seljästä. Lienevät kai kuitenkin huomanneet ett'en ollut oikein kuolleena, koska ottivat minut ynnä muiden haavoitettujen kanssa ja veivät Moskovaan. Siellä makasin sairashuoneessa kahdeksan viikkoa, eikä se juuri ollut erittäin hupaista. Kuitenkin parani haava, mutta silloin tulin kuumeesen, joka oli iskenyt muihinkin potilaisin. Siinä tuli pappeja pitkissä kauhtanoissa, he lauloivat ja suitsuttivat pyhää vettä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Joka päivä kuoli useampia tovereistani, ja minä itse kävin yhä kurjemmaksi. Eräänä päivänä herään ja katselen hämmästyneenä ympärilleni. En ollutkaan enää tuossa hirveässä lasaretissa, vaan pienessä, puhtaassa ja hauskassa huoneessa. Aurinko paistoi niin miellyttävästi sisään avonaisesta akkunasta ja takan edessä pyöriskeli vanha vaimo. Hän tuli vuoteeni viereen, ja nähdessään minut hereillä loistivat hänen kasvonsa iloa. Hän kävi eräälle kaapille, otti siitä ohuen, puoleksi palaneen vahakynttilän, asetti sen seinässä olevan pyhimyskuvan eteen, sytytti sen palamaan ja risti silmiänsä monta kertaa, syvään kumartaen. Sitten tuli hän vuoteelleni sanoen ett’en minä saisi puhua, vaan nukkua, nukkua vain. Mutta olin mielestäni nukkunut kylliksi ja pyysin saadakseni syödä, sillä tunsinpa nälkää. Tuo ystävällinen mummo toi tuossa paikassa lientä ja leipää, ja syötyäni nukuin jälleen. Olin mielestäni yhtäaikaa niin väsynyt ja niin ihmeellisesti levollinen ja tyytyväinen. Missä olin ja miten olin sinne tullut, sitä en tietänyt. Mutta vähätpä siitä huolinkin; tuntui vain niin hyvältä, etten jaksanut ajatella mitään muuta.
— No! Ja entäs sitten'? kysyi Fincke, otettuaan kulauksen tuopista.
— Sitten paranin joutuisasti, erinomaiseksi iloksi itselleni ja tuolle hyvälle rouvalle. Ja nyt sain myöskin tietää miten minun oli käynyt. Olivat luulleet minun kuolleeksi ja vieneet liiteriin, johon jättivät minut muiden ruumisten joukkoon haudattavaksi seuraavana päivänä. Silloin tuo vanha rouva oli saanut kuulla että siellä makaa niin suuri joukko ruotsalaisia vankia kuolleena, ja häntä valtasi vastustamaton halu käydä katsomassa noita pakana-parkoja, sillä heidän mielestään me emme ole pakanoita paremmat. Hänen siinä sitten, siunaten itseään, käydessänsä ruumiista ruumiisen, tuli hän minunkin luokseni. Moinen pienoinen raukka, ajatteli hän; niin, minä olin silloin vasta kuudentoista ja pahanpäiväiseksi laihtuneena pitkällisestä taudistani. Hänen siinä sitten seisoessaan ja katsellessaan ja surkutellessaan minua, oli hänestä kuin olisin liikuttanut huuliani. Hän tunnusteli minua ja huomasi että vielä olin lämpöinen. Silloin tuli hänen sydämensä täyteen sääliä. Hänellä oli veli, munkki, viraltaan. Tämän luo riensi hän nyt, ja hänen avullaan kuljetti hän minut kotiinsa, jossa hän hoiti minua yöt päivät, kunnes paranin.
— Se ämmä oli, kun olikin, oikein kunnon ämmä, sen sanon vain! huudahti
Fincke.
— Niin, ihmeelliset ovat Herran tiet. Ylistetty olkoon hän ijankaikkisesti! sanoi kirkkoherra, sormet ristissä rinnoillaan. Ebba oli ääneti. Mutta hänen silmäripsissään tärähteli kyyneleet, ja hän puristi lämpimästi Niilon kättä, pitäen sitä molemmilla omillaan.
Syntyi hetken äänettömyys. Rukit olivat seisahtuneet, ja piiat kuuntelivat peljästyneinä ja ihmeissään kertomusta.