— Bibemus in nomine Jesu! [Juokaamme Jeesuksen nimeen!] sanoi kirkkoherra, vetäen aika siemauksen tuopistaan.
— Mutta eihän siinä vielä kylliksi että paranin taudistani, vaan minun täytyi myöskin jollain lailla päästä sieltä pois, jatkoi Niilo kertomustaan. Miten tämä olisi käynyt päinsä, en kuitenkaan tiedä, jos eivät nuo siivot munkit olisi mua auttaneet. Kaupungissa oleskeli paraikaa eräs kuljeksiva mustalaisjoukko, ollen matkalla Unkarista. Munkit antoivat mustalaisille siunauksensa ja vähän rahaa, ja puettuna muutamiin kirjaviin repaleisin lähdin eräänä aamuna tuossa joukossa kaupungista. Heillä oli muassaan nuori tyttö luultavasti ryöstölapsi, syntynyt saksalaisista vanhemmista, jota oli opetettu tekemään kaikellaisia konsteja miekalla. Kylissä ja kaupungeissa hän näytteli temppujaan, ja minun virkanani oli pidellä hänelle miekkoja. Mustalaiset pitivät hurjaa elämää, tapellen tuon tuostakin verisesti keskenään. Heikkona vielä taudistani olin monta kertaa pahemmassa kuin pulassa. Mutta nuori tyttö, jonka nimi oli Gretchen, esti heitä tekemästä mulle mitään pahaa. Kaikki joukon jäsenet ikääskuin häntä pelkäsivät, vaikka hän oli niin nuori Se tuli siitä että he luulivat hänen osaavan noitua. Tämän maineen oli hän saanut, kun hän kerran Saksassa, temppujaan tehdessänsä, joutui syytetyksi siitä, että hän muka oli noitunut erään pormestarin pojan. Hän heitettiin vankeuteen, josta hän kuitenkin yöllä pääsi karkuun. Itse hän sanoo kiivenneensä ylös ikkuna-aukolle muurissa olevia koloja myöten ja sitten alas pitkin pitkää ränniä Mutta sitä he eivät uskoneet. Kerran pelasti hän henkeni. Seuran päällikkö, joka oli kovin juovuksissa, oli tappamaisillaan minut puukolla, koska minusta ei ollut mitään hyötyä, kuten hän sanoi. Gretchen sänttäsi silloin väliin estämään iskua ja sai puukon käsivarteensa. Tulimme sitten viimein Riikaan, jossa tapasin rykmenttini ja uskollisen Pekkani, joka tietysti oli luullut minua kuolleeksi ja sanomattomasti minua itkenyt.
— Ja missä olet sitten ollut siitä kun saatiin rauha? kysyi Fincke, jonka silmät yhä tähystelivät tuota nuorta sotilasta.
— Puolassa kuninkaan luona. Siellä tapasin Eevertti Hornin ja hänen puolisonsa, rouva Marjatan. He jaksoivat hyvin, ja paljon puhuimme me kodista ja teistä kaikista.
— Mieluisia uutisia meille tuot, lausui Fincke. Kolmeen vuoteen en ole kuullut niin mitään tyttärestäni. Harvoin saadaan sanomia tänne erämaahan, ja kirjettä saattaa sitä paitsi monta estettä kohdata tuolla pitkällä matkalla Puolasta.
Niilo sai istua kertomassa kaikki minkä tiesi noista rakkaista sukulaisista, Sigismund kuninkaasta ja hänen harrastuksistaan, Flemingistä ja metelistä Pohjanmaalla.
Talonpoikain kapina huoletti suuresti Götrik Finckeä.
— Tunnen Suomen talonpojat, hän sanoi. Heihin voipi luottaa, ja kun valtakunta on vaarassa, antavat he viimeisen roponsa ja viimeisen miehensä talosta sitä puolustamaan. Mutta jos arvelevat kenen hyvänsä tahtovan tehdä heille vääryyttä, ovat he taipumattomat, ja jos kysytään, käyvät ennen kuolemaan kuin pakolla luopuvat oikeudestansa. Minun mielestäni olisi Klaus Flemingin pitänyt arvata etteivät Pohjanmaan talonpojat hyvällä kärsisi, että hänen sotamiehensä kantavat veroja, joita talonpojat pitävät laittomina. Myöskin tietää Klaus Fleming varsin hyvin, että herttuan ystävät ja kätyrit kyllä pistävät nokkansa joka paikkaan, missä vain huomaavat mitään tyytymättömyyttä Flemingin hallitukseen. Ja Pohjanmaalla on heillä, asiain näin ollen, erittäin sopiva ala kujeillensa.
Niilo kertoi nyt yhtymyksestään Olavi Sverkerinpojan kanssa tornirappusissa ja miten hän oli ruvennut häntä epäilemään. Mutta Götrik Fincke pudisteli päätänsä sanoen:
— Olavi Sverkerinpoika on tosin kevytmielinen ja horjuva mies; tunnen hänet hyvin. Mutta Johana kuningas luotti häneen suuresti, ja Sigismundille on Olavi niinikään osoittanut uskollisuutta ja palvelevaisuutta. Tämän tietää kyllä herttua, joka pitänee häntä ennemmin vihollisena kuin ystävänä.