— Niin, niin, sanoi vanha kirkkoherra vakavasti. Näin maailman viimeisinä aikoina on saatu semmoisia nähdä, ett’ei kenkään tiedä sanoa kuka on ystävä, kuka vihollinen. Kun kuninkaallinen veli myrkyttää veljensä, kuka silloin tietää uskoa ketään?
Kun illallinen oli syöty, jätti Niilo Fincken ja kirkkoherran siihen oluttuoppejansa kallistelemaan ja istui kihlattunsa kanssa penkille salin perään. Siinä sai nuoriväki olla kenenkään häiritsemättä, sillä suuri kahden maattava sänky raskaine esiriippuineen salasi heidät melkein kokonaan pöydässä-istujilta.
Niilo oli tullut lapsuutensa kotiin, tuo omituinen tunne rinnassaan, joka aina valtaa tuntemattomia vaiheita kohden käyvää ihmistä. Mutta tuskin oli hän astunut sen kynnyksen yli, kun tämä tunne katosi ja hänestä tuntui kuin olisi hän ollut poissa ainoastaan hyvin vähän aikaa. Hänen Ebban nähdessään, heräsi lapsuuden ystävyyden muisto, valaen hänen sydämeensä lämmön, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Tämän uuden ja tuon vanhan tunteen kesken oli sama väli kuin se mikä eroitti pienen tytön, jonka hän jätti kotoa lähtiessään, siitä kauniista, korkeakasvuisesta neitsyestä, joka nyt tarjosi hänelle tulijaissuudelmansa. Pienoisesta Ebbasta oli tullut rehevä, voimakas neitonen — mutta kuitenkin oli hän samana: samat vaaleat hiukset, samat siniset silmät, sama iloinen hymy huulilla ja sama lämmin käsi. Hänen kuvansa ei ollut haihtunut nuorukaisen sydämestä; se oli levännyt siinä hyvässä säilössä kuin kukkanen silmikossaan, puhjetakseen nyt kukoistukseensa ja täyttääkseen koko hänen olentonsa onnellisuudella ja ihastuksella.
— Ollessasi poissa nuo pitkät, pitkät vuodet, ajattelitko usein minua? Ebba kysyi. Hän nojasi päänsä sulhonsa olkapäälle, katsellen häntä kostea kiille sinisissä silmissään.
Niilo laski silmänsä alas.
— Kuten tiedät, olin vielä lapsi, kotoa lähtiessäni, lausui hän viivytellen. Lapsen mieli on vilkas, ja alituisissa sota-seikkailuissa ja vaaroissa koskettavat sitä niin monet uudet vaikutukset. Ja niinpä lapsuuden koti vähitellen vaipui ikääskuin siintävään kaukaisuuteen. Usein ajattelin sitä ja sinua; mutta kaikki oli niin kaukana muistissani. Kuitenkin tunsin miten se minua piteli näkymättömillä siteillä, miten teidän ajatuksenne ja onnentoivotuksenne minua seurasivat. Mutta ajatellessani silloin valkokutrista neitosta tuolla kaukana Hämeessä, en kuitenkaan tuntenut samaa hurmaavaa autuutta kuin nyt. Rakastiko hän minua vielä? Kukapa sen tiesi? Ja rakastinko minä häntä niinkuin morsiatansa rakastaa? En tiennyt siihen mitään vastata, en tietänyt edes mitä se oli.
— Ja nyt? kuiskasi Ebba tuskin kuulten, antaen tuon kauniin pään hiljoilleen vaipua alaspäin.
— Nyt Ebba, nyt sen tiedän! nuori ritari lausui, riemuileva ilo äänessään; ja kietoen vahvan käsivartensa neitosen vyötäisille, veti hän hänet luoksensa ja suuteli häntä ensi kertaa niin, kuin rajuava rakkaus suutelee, hurmaavana, hehkuvana, pyörryttävänä.
Götrik Fincke heitti paikaltaan pöydässä silmäyksen tuonne nuorten puoleen. Hänen harmaapartainen, iloinen naamansa loisti ylpeyttä ja mielihyvää, ja hän viittasi kirkkoherralle että tämäkin katsoisi sinnepäin.
Kirkkoherran silmät samosivat sitä suuntaa, hän hymyili lempeästi, tarttui hopeatuoppiin, kilisteli, kallisteli ja sanoi, tuttavallisesti nyykyttäen päätänsä: