Kaikki siis oli käynyt Olavi Sverkerinpojan laskujen mukaan. Mutta jos Flemingillä vain oli johtajat hallussaan, niin oli kapinakin samassa kukistettu. Tätä ei Olavi Sverkerinpoika tarkoittanut, ja hän antoi sentähden Ilkalle ja muille kapinan päämiehille salaa tiedon Flemingin ja talonpoikain kesken tapahtuneesta sopimuksesta.
Sydänyön aikana hiipi sitten yksinäinen mies varovaisesti talonpoikain leirin läpi. Se oli Ilkka. Maantien vieressä oli rekiä toinen toisensa perästä, täynnään kaikellaista saalista, ja hevoset olivat sidottuina rekiin. Hän irroitti lähimmän hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa tiehensä. Päästyään kappaleen matkaa leiristä, katsahti hän taaksensa, mumisten hampaistaan:
— Kirottu olkoon se, joka pettää veljensä tappelussa!
Siitä katosi ratsastaja uuden vuoden sydänyön pimeyteen.
Matkakuormia ja miehiä, raskaat taakat seljässä, alkoi nyt parvi toisensa perästä lähteä liikkeelle leiristä. Eihän ollut enää mitään sodan syytä, miksi siis jäätäisiin siihen? Olipa ikääskuin itsekukin olisi tahtonut rientää pois siitä paikasta, jossa yhteisen asian ja päällikköjensä hengen olivat pettäneet, — jättäen toisille kavalluksen täyttämisen.
Kun ne, joiden tuli ottaa Ilkka ja muut päälliköt kiinni unesta, eivät löytäneet heitä, ja kun selvisi että he olivat paenneet, joten siis ei voitaisi antaumis-ehtoja täyttää, valtasi sanomaton kauhistus kapinajoukon. Ei sitä ollut, joka olisi pystynyt kannattamaan kuuliaisuutta. Kavalluksen kautta olivat viimeisetkin järjestyksen siteet katkenneet, ja nyt hajaantui kaikki hurjaan sekamelskaan. Mustana kuohulaineena, joka sulkunsa särkee, samosi nuijajoukko lujasta asemastaan Nokian kosken luona pohjoseen päin. Pimeys esti lähtemästä erästä osastoa, joka piti leiriään ahtaassa notkossa korkeiden metsämäkien välissä, ja niinpä sytytettiin soihtuksi läheinen heinälato palamaan.
Palavasta ladosta lähtevä valo saattoi Flemingin vartiamiehet aavistamaan, ettei kaikki ollut aivan säntillään. He hiipivät hiljaa eteenpäin ja huomasivat leirin tyhjäksi.
Saadessaan tiedon nuijajoukon paosta, luuli, Fleming että talonpojat olivat tahtoneet häntä pettää, korjaten sekä omansa että johtajainsa luut. Hän pani sentähden ratsuväkensä ajamaan pakenevia takaa. Kaksi penikulmaa Nokiasta huovit saavuttivat talonpoikien joukon, joka ei ollut varustettuna mihinkään puolustukseen, ja vuoden ensimäisen päivän koitossa alkoi nyt verinen teurastus. Tässä ei ollut muuta pelastuksen neuvoa kuin kiireinen pako. Kun raskaita kuormia ei niin pian saatu tyhjiksi, jäivät ne siihen, taikkapa leikkasivat talonpojat reikiä herraskartanoista ryöstämiinsä säkkeihin ja höyhenpatjoihin, niin että jyvät vuotivat ulos tietä pitkin ja höyhenet paksuna pilvenä peitti ilman. Kantajat heittivät menemään raskaat hopeanyyttinsä ja muut taakkansa, samoten metsien syvyyteen, johon ratsuväki ei saattanut heitä seurata. Pitkälle aamupuoleen kesti vainoa ja verisaunaa, ja sen kulkua merkitsi kuolleiden ruumisten kasat tuon kahdentoista penikulman metsän keskikohdalle, joka oli Satakunnan ja Pohjanmaan välissä.
Kirous oli kohdannut nuijajoukon, kavallus oli saanut verisen palkkansa.
Jo ennen päivän koittoa oli Olavi Sverkerinpojan lähettämä salainen sanansaattaja matkalla Turkuun. Tämä viesti vei Filippus Kernille Turun linnassa kirjettä Olavilta Kaarlo herttualle, jossa Olavi ilmoitti miten Nokian luona oli käynyt, miten hänen oli onnistunut pelastaa talonpoikais-joukon johtajat ja miten muka kapina oli levinnyt Hämeesen ja Savoon. Hän itse kirjoitti — herttuan palvelija — aikoi nyt lähteä Olavinlinnaan, koettaaksensa saattaa Savon asiat parahimmalle tolalle.