OLAVI PERKELEENPOIKA.
Vaivaloisen, väsyttävän matkan tehtyänsä suunnattomien autioseutujen halki, saapui Götrik Fincke seurueineen onnellisesti Olavinlinnaan — "Savonlinnaan", ”Uuteen-linnaan”, Täällä jo tiedettiin talonpoikain kapinasta. Koska muka syvimmän rauhan aikana elettiin, oli linnassa ainoastaan heikko, parin sadan miehen varustusväki. Yön ja päivän halki Fincke sentähden lähetti sanansaattajat pitäjiin väennostoa varten, kuten tapana oli Ryssien rynnätessä maahan. Mutta ainoastaan; puoli toista sataa talonpoikaa linnan lähimmästä, ympäristöstä noudatti kutsumusta. Kaikissa muissa paikkakunnissa rahvas lähti liikkeelle yhtyäksensä odottamiinsa nuijamiehiin. Uhkaavan vaaran oivaltaen, lähetti Fincke sentähden Ientoviestit: Wiipuriin ja Käkisalmeen apuväkeä pyytämään.
Sill’aikaa rupesi siellä täällä savupilviä etäältä nousemaan, ja päivä päivältä pienempään piiriin supistuivat ne linnan ympärille. Tiedettiin jo että tällä lailla nuijajoukko tietänsä merkitsi. Kauvan ei voinut kestää ennenkun se oli linnan edustallapa Götrik Fincke käski kaikkien olla varuillansa jaa kahtamoitsi vartiamiehet. Linna oli luja ja hyvinä varustettu. Virrat kummallakin puolen sitä kalliosaarta, johon se oli rakennettu, olivat väkevät, ja niistä oli hyvä puolustus. Kunhan vain oltiin varuillansa, voitaisiin kyllä kestää piiritys, kunnes ehtisi apua tulla.
Eräänä iltana ilmoitti vahti että toisella puolen virtaa sytytettiin joku merkkituli. Muutama minuti myöhemmin ilmoitettiin taasen että Olavi Sverkerinpoika oli tullut, tuoden sanomia Flemingiltä.
Niilo oli vartioimassa portilla. Kun näiden molempain miesten silmät kohtasivat toisensa leimuavien tervatuohusten valossa, joita kaksi sotamiestä piteli ja jotka täyttivät porttiholvin punaisella, tärähtelevällä loisteella, tunsi hauet Olavi heti, ja hänen punaverevät kasvonsa saivat omituisen, terävän piirteen, joka ei jäänyt Niilolta huomaamatta. Se heti valtasi hänen mielensä niin, että Niilo vasta jälestäpäin tuli huomanneeksi, että Olavin seurassa oleva nuori mies tuntui hänestä vanhalta tutulta, vaikk’ei hän voinut muistaa ken se oli.
Niilosta tuntui kuin olisi Olavin tulosta linnaan synkkä onnettomuuden aavistus tahtonut vallata hänet. Tuossa punaisessa päässä oli jotakin kavalaa ja julmaa, jotakin niin epärehellistä, että Niiloa ihmetytti etteivät kaikki sitä heti huomanneet. Mutta hän ei aikonut jättää häntä silmistään, ja jos Götrik Fincke vanhanaikaisessa hyväntahtoisuudessaan ja rehellisyydessään oli liian herkkäuskoinen, niin tahtoi hän, Niilo, olla tarkasti varuillansa. Näin hän ajatteli, edes takaisin kävellessään linnapihalla tuon tunnin ajan, jonka hänen vartiovuoronsa vielä kesti.
Mutta hänen ajatuksensa alkoivat pian käydä toista suuntaa. Heti kun kapina olisi saatu kukistetuksi, aikoi Götrik Fincke palata takaisin Porkkolaan. Palanut talo oli rakennettava uudestaan, ja kesällä pidettäisiin Ebban ja hänen häänsä ilolla ja riemulla. Tuo pitkä matka, jonka olivat yhdessä tehneet, oli vieläkin hellemmästi yhdistänyt heidän sydämensä, joissa nyt kahta vireämpänä värähteli nuoruuden lemmen voimakas, pyhä hehku. Sielu täynnänsä suloisia unelmia käveli hän tuolla ahtaalla linnapihalla päästä toiseen, olematta millänsäkään talvi-illan terävästä pakkasesta, joka sai vahtien sormet kangistumaan tapparakeihäiden ympärillä.
Olavi Sverkerinpojan tulo Olavinlinnaan vaikutti melkoisen muutoksen sen hiljaisessa elämässä. Götrik Fincken odottaessa apujoukkoja, kierteli, kun kiertelikin, Olavi linnan varustusväessä, kiivaasti moittien Fincken toimettomuutta. Mahtavan talonpoikaisjoukon Nokiassa oli Fleming ajanut hajalleen muutamien ratsumiesten avulla, sanoi hän, ja se oli vain pelkoa Fincken puolelta, ett’ei hän antanut väkensä lähteä ulos kurittamaan kapinoitsevia moukkaparvia. Täällä istuttiin pelkurimaisesti linnan vahvojen muurien takana ja annettiin, talonpoikien polttaa ja hävittää ihan sotamiesten nenän alla. Olipa häpeä uljahille sotilaille tuolla tavoin pistäytyä piiloon. Koko armeija pitäisi heitä pilkkanaan.
Yleinen napina Finckeä vastaan alkoi päästää valloilleen, eikä sitä päivää ollut, jona ei varustusväki olisi pyytänyt saadaksensa suorita ulos. Mutta Fincke kielsi. Hän tunsi tuon uhkaavan vaaran eikä tahtonut antaa alttiiksi väkeänsä eikä linnaa.
Ebbaan oli Olavi Sverkerinpoika heti ensi hetkestä tehnyt inhoittavan vaikutuksen. Miehen väijyvä katse häntä tuskitti, varsinkin koska se ehtimiseen seurasi häntä, heidän sattumalta yhtyessään taikka samassa huoneessa ollessaan.