Eräänä päivänä ilmoitti hän nämä tunteensa Niilolle, heidän yhdessä istuessaan tornikamarissa.
— Mikä minua myöskin huolettaa, lisäsi Ebba, on se että hän niin kummallisesti, vihaavasti katselee sinua. Hänellä ei totta tosiaankaan ole mitään hyvää mielessä. Kavahda häntä.
— Rakas Ebba, vastasi Niilo hymyillen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, ei mitään hätää minusta, ja Olavi ritari katselee alinomaa sinun puoleesi, hän kun on vanha hovimies ja tottunut ihailemaan naisten kauneutta.
— Mutta hänen katseensa on niin kolkko, että se jäätää vereni, väitti
Ebba.
— Hiljaisuus ja yksinäisyys täällä ikävystyttävät sinua. Tottunut kun olet siellä isäsi talossa emäntänä käymään ja pitämään silmällä kyökkejä, aittoja ja navettoja, jakelemaan töitä palvelustytöille ja itse työskentelemään aikaisin aamusta asti, tuskittaa sinua joutilaisuus täällä. Ethän sinä voi istua ryyppäävien sotilaiden parissa linnasalissa, ja täällä ylhäällä on sinulla ympärilläsi ainoastaan nuo harmaat, alastomat kiviseinät. Näiden sylenpaksujen muurien sulkemana täytyyhän sinun tuntea olevasi kuin vankilassa, ja katselussasi ulos ikkunasta, joka oikeastaan onkin vain tykki-aukko, näet tuon ahtaan linnapihan ja niin pitkälle kuin silmä kantaa ainoastaan jäätyneitä järviä ja synkkiä metsiä, ilman ainoatakaan ihmisasuntoa. Ei sovi semmoinen nuorelle tytölle.
Sillä tavoin koki Niilo häntä lohduttaa, mutta Ebba ei kuitenkaan voinut päästä siitä ahdistuksesta, joka oli hänet vallannut tuosta hetkestä lähtein, kun hän ensi kertaa linnasalissa ojensi Olavi Sverkerinpojalle tervehdysmaljan.
Täll’aikaa oli tullut sanansaattaja talonpoikain sotajoukosta. Hänellä oli muassaan kirje Grötrik Finckelle. Kirje oli ruotsiksi kyhätty ja siinä sanottiin, että kapinoitsijat olivat tulleet etsimään linnaleirin ratsumiehiä ja muita, jotka olivat olleet yksissä neuvoin Klaus Flemingin kanssa ja pitäneet vihaa talonpojille ”eikä muuta tehneet kuin ryöstäneet, raastaneet ja väkisin vieneet, mitä ovat käsiinsä saaneet”, sekä että talonpojat pyysivät Finckeltä vastausta, tahtoiko hän linnoineen antautua saman herran alaiseksi kuin he, nimittäin Kaarlo herttuan. Kirje, päivämäärältään Joroisista, loppui sanoihin: "Thet ähr Gemene Mans villie", se on yhteisen kansan tahto.
— Vai niin, huusi Fincke vihoissaan sanansaattajalle, ainoalla kädellään kirjeen hitaisesti avattuansa ja sen ääneensä luettuaan. Vai niin, tahtovat opettaa minua tuntemaan kansan tahtoa. On olemassa ainoastaan yksi tahto Ruotsin valtakunnassa, ja se on armollisen kuninkaamme tahto, ja Ruotsin vanhan lain nojassa käskee se, että jokainen kavaltaja on rangaistava. Mene ja sano tovereillesi se, sinä kirottu koira.
— Herra Götrik, lausui Olavi Sverkerinpoika nyt, ettehän aio päästää tuota lurjusta pois kurittamatta. Hän on ansainnut läksyn, joka voi opettaa hänelle ja muille talonpojille, mikä siitä seuraa, kun kehoitetaan Götrik Finckeä kavaltamaan kuningastansa ja valtakuntaa. Jumal’avita, minä hakkauttaisin poikki ne kädet, jotka tuovat mulle moisia kirjeitä.
— Niin, te olette oikeassa! Viekää hänet pois ja hakatkaa poikki hänen kavaltavat kätensä, komensi Fincke, jonka viha oli yltynyt ylimmilleen Olavi Sverkerinpojan ivallisella äänellä lausumista sanoista. Viekää hänet pois! Heti paikalla!