Silloin juolahti hänelle mieleen tuo Olavin kanssa tullut nuorukainen. Hänelle ei kuitenkaan jäänyt aikaa aprikoida tätä kaksinkertaista ongelmaa, sillä linnapiha rupesi tulemaan täyteen sotaväkeä, ja hetkisen mentyä oli kaikki valmiina lähtöön.
Olavi Sverkerinpoika, jolle hyökkäyksen johto oli uskottu, vei tahallansa joukon päin vastoin sitä suuntaa, jossa hän arveli nuijajoukon päävoiman olevan ko’olla. Muutamia päiviä kuljettuansa, sai hän tietää että parvi nuijamiehiä oleskeli eräässä läheisessä talon pojan-talossa. Hän komensi silloin Niilon kahdenkymmenen miehen kanssa ajamaan heidät ulos sieltä. Itse tulisi hän apuun, niin pian kun hän nopealla marssilla pohjoseen päin olisi pahoittanut erään, parin penikulman päässä siitä mellastelevan pienemmän nuijaparven vetäytymään takaisin, jotta hänellä olisi selkä selvänä, sanoi hän.
Kahdenkymmenen ratsumiehensä kanssa saapuessaan talonpojan-talolle, huomasi Niilo että nuijamiehet, jotka vakojiensa kautta olivat saaneet tietoja hänen yrityksestään, olivat varustetut puolustukseen. Kukkulalla oleva kartano, joka aikakauden rakennustavan mukaan oli täydellisesti umpinainen, muodosti suljetun, vahvoista hongista valmistetun linnoituksen, joka tosin oli matala ja pieni, mutta kuitenkin hyvänä suojana puolustajilleen, jotka voivat käyttää pirtin kapeita ikkuna-aukkoja ampumareikinä.
Niilo ryhtyi heti rynnäkköön, mutta tämä; torjuttiin, ja kolme ratsumiestä kaatui, talonpoikain nuolet nahassaan. Kaksi tuntia kesti sitten tappelua, mutta mitään vahinkoa ei puolustajille saatu. Silloin Niilo ryhtyi uuteen väkirynnäkköön. Laukaistuaan väkipyssynsä pirtin ikkuna-aukkoihin, ryntäsivät sotamiehet esiin musertaakseen tapparoillaan ja kirveillään lujasti teljetyn portin. Niilo, joka juoksi väkensä etupäässä, sai vähäisen haavan päähänsä nuolesta, mutta hyökkäsi kuitenkin hillitsemättömänä eteenpäin. Kumisten kolahtivat kirveeniskut porttiin, ja nuo puoleksi läpihakatut lankut alkoivat jo ryskyä saumoissaan.
— Vielä pari rivakkaa sivallusta, pojat, niin ovat he hallussamme! huusi Niilo, nostaen miekkaansa iskeäksensä viimeistä kertaa irtautuvaan lankkuun. Silloin kaatui hän suinpäin, saatuaan selkäänsä nuolen, joka tunkesi haarniskan halki. Monta sotamiestä kaatui niinikään, ja joukko nuolia lensi vingahtaen porttiin. Silloin kauhistus valtasi piirittävät, ja he syöksivät nurin niskoin tiehensä. Joukko nuijamiehiä, jotka olivat hiipineet ulos pienen takaportin kautta ja läheisen aidan suojassa uskaltaneet kappaleen matkaa poispäin ahdistaakseen piirittäjiä takaa, hyökkäsi nyt päälle ja otti haavoitetut haltuunsa.
Sill’aikaa oli Olavi Sverkerinpoika kulkenut eteenpäin pari penikulmaa, tapaamatta mitään vihollista. Hän ei kuitenkaan palannut takaisin eikä myöskään lähettänyt mitään miesosastoa Niiloa auttamaan.
Silloin saavuttivat hänet nuo tappiosta paenneet ratsumiehet, ja hän näki ilokseen ett’ei Niiloa ollutkaan heissä. Ainoa, joka ehkä häntä epäili, oli nyt poissa, eikä hänen tarkoituksiinsa Ebbaankaan nyt enää ollut mikään paha pulma estelemässä. Kun pakolaiset, saadaksensa veruketta paolleen, ilmoittivat muka törmänneensä yhteen erään nuijamiesten pää-osaston kanssa, oli Olavi sitä uskovanansa ja retkeili kiirekulkua eteenpäin.
Kaikki oli siis tähän saakka käynyt tuon juonikkaan miehen laskujen mukaan. Arvattavasti olikin nyt, luuli hän, talonpoikien sotajoukko koo’lla Olavinlinnan tienoilla, ja tuo puolustajia puuttuva linnoitus oli sanottavaa vastarintaa tekemättä joutuva kapinamiesten käsiin.
Mutta Olavin, ilo petollisten juoniensa onnistumisesta ei jäänyt pitkälliseksi. Lentosana Finckeltä saavutti hänet, ilmoittaen että kaikki kävi hyvin, että linna oli saanut väkeä ja tykkiä lisäksi, että kapina Hämeessä oli kukistettu, että Fleming koko sotajoukkonsa kanssa jo oli Hollolassa sekä että talonpoikain sotajoukon kaikki osastot olivat pakosalla.
Olavi Sverkerinpoika, nähdessään siten tämän osan tuumistaan rauenneeksi ja koko kapinan turhaksi, raivosi vihoissaan, kiroten talonpoikia sydämensä pohjasta. Seuraavana päivänä kohtasi hän kuusikymmentä miestä pitävän nuijajoukon, jotka olivat varustauneet erääsen taloon. Hän sytytti, kun sytyttikin, ilman pitemmittä mutkitta nurkat palamaan, paistaen nuijamiehet eläviltä ynnä talonväen kanssa: miehet, naiset ja lapset. Jotka koettivat tunkea ulos, ne sysäsi sotamiehet tapparoillaan takaisin liekkeihin. Olavin punainen naama naurahteli tyytyväisyydestä tuon kauhean näytelmän kestäessä Ainoastaan kolme miestä pääsi tulisaunasta pois ja otettiin vangiksi.