Juuri valkean ehtiessä rakennuksen viimeiseen loukkoon, vingahti jousen-ampuma ilmassa, laukaistuna reiästä palavan talon katossa. Ampuma kävi Olavin vasempaan käsivarteen. Se oli puukko, jota oli käytetty viimeistä laukausta varten, kun jo kaikki nuolet oli ammuttu.
Olavi veti puukon ulos kirveltävästä haavasta, joka kuitenkaan ei ollut vaarallinen, katseli sitä vihasta säkenöivin silmin ja komensi lyhyesti:
— Hirttäkää vangit!
Nuoraa sovitettaessa viimeisen vangin kaulaan, kysyi tämä:
— Kuka on tuo armollinen herra?
— Olavi Sverkerinpoika, vastasivat sotamiehet.
Silloin huusi vanki:
— Olavi Perkeleenpoika, kerran kysytään sinunkin niskaasi!
Samassa hetkessä tuli muuan vanha vaimo juosten palavasta talosta. Hartioilla venyvät siirohiukset olivat puoleksi palaneet, ja vaatteet viruivat suitsuvina repaleina hänen ruumiillaan. Hän kiersi kuolemaan-tuomitun miehen käsivarsiinsa, ja kun sotamiehet tahtoivat temmata hänet pois, huusi hän kimakalla äänellä:
— Olkaa minuun koskematta!