Vaimon ulkonäössä ja äänessä oli jotakin niin kolkkoa, että sotamiehet väistyivät.
— Ken on tuo kirottu akka? Viekää hänet pois! huusi Olavi
Sverkerinpoika.
— Se on hänen äitinsä. Älkää häneen koskeko, hän on noita-akka! vastasi ääniä joukosta.
— Miksi vankia ei hirtetä? huusi Olavi vihasta kalpeana. Ylös ilmaan!
Jos ei akka hellitä, niin nouskoon hän samassa.
Sotamiehet vetivät nuorasta. Se kohosi kappaleen matkaa kaksinkertaisine taakkoineen, mutta katkesi sitten näiden painosta.
— Hän on vapaa! huusivat selvästi huojeten ympärillä seisovat sotamiehet, jotka olivat ruvenneet säälimään uhriansa.
Yleisen maan-tavan mukaan arveltiin hirteentuomittu, jolta nuora sattui katkeamaan, täydellisesti kärsineen rangaistuksensa. Tähän tuli nyt lisäksi että nuoran katkeamisen oli vaikuttanut tuon vanhan vaimon noitumus, ja sotamiehet heittivät peloissaan nuoranpätkän menemään.
Tuo ilkeä hymy hilasteli taasen Olavi Sverkerinpojan huulilla ja silmissä.
— No niin, sanoi hän, pääsköön mies. Mutta vangitkaa akka.
Nähdessään poikansa vapaaksi, antoi vanha vaimo, sanaakaan lausumatta ja yrittämättäkään mitään vastarintaa, sitoa itsensä.