— Ehkä häntä tarvitsen, mumisi Olavi Sverkerinpoika hampaistansa.
NOITA-AKAN JUOMA
Olavinlinnaan oli sanoma tullut Niilon ja hänen miestensä kärsimästä tappiosta ja Niilon kuolemasta.
Götrik Fincke vanhus oli suruun vaipunut. Hän tosin oli tottunut sodan vaaroihin eikä suureksi arvostellut sotilaan henkeä, ei omaansa eikä muiden; mutta kovasti häntä kuitenkin pahoitti, että hänen nuori sukulaisensa ja vastainen vävynsä oli joutunut omien, kapinoitsevain talonpoikien raivon uhriksi, hän, joka niin monessa jalossa tappelussa kuninkaan ja isänmaan puolesta oli iloisena pannut henkensä alttiiksi, kuoleman häntä saavuttamatta. Tuo harmaantunut soturi vuodatti vuolaat kyyneleet, istuessaan tuossa linnasalin leimuavan lieden edessä, ainoalla kädellään hellästi hyväillen tyttärensä päätä, joka posket kalpeina ja itkeentyneet silmät suljettuina lepäsi hänen polveansa vasten.
Semmoisena sanattoman tuskan hetkenä Olavi Sverkerinpoika palatessaan astui sisään linnasaliin. Hän seisahtui hetkeksi oven-pieleen, noita kahta ihmistä katsellen. Hänen nähdessään Ebban, joka surussaan oli kahta kauniimpi entistänsä, vilkkui tuo julmuuden ja hekkuman sekainen väre hänen huulillaan, joka teki hänen kasvonsa niin inhottaviksi. Samassa aukaisi Ebba silmänsä ja kohtasi Olavin katseen. Häntä kauhisti sen kavala hehku. Kerrassaan selveni hänelle, ettei Olavi ollut aivan erillänsä Niilo Iivarinpojan kuolemasta. Hänen silmänsä mustenivat, ja huutaa parkaisten vaipui hän alas lattialle isänsä jalkoihin.
Olavi Sverkerinpoika näki tästä hetkestä lähtien päivä päivältä selvemmin että ainoa tunne, jonka hän herätti Ebbassa, oli inho. Ebba koki kyllä osoittaa ulkonaista malttia ja arvokkuutta, hänen tuossa liikkuessaan isänsä läheisyydessä, mustassa surupuvussaan, ylpeänä ja kylmänä kuin kuningatar. Mutta milloin ikinänsä Olavi yritti häntä puhuttelemaan taikka suuntasi silmänsä hänen silmiinsä päin, kohtasi niitä jäädyttävä kylmyys. Sitä paitse huomasi Olavi hänen katseessaan ja olennossaan jotakin, jonka oikeaa tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänelle sanoi heidän välillään olevan juovan, jonka yli ei koskaan voinut päästä. Hän oli kuitenkin tätä kaikkea odottanut ja tiesi keinoja sitä vastaan.
Hitaisesti kuluivat päivät tuossa laajojen erämaiden keskellä olevassa linnassa. Olavi Sverkerinpoika hiipi hiljoilleen rehellisen Fincken täydelliseen luottamukseen, ja eräänä päivänä otti hän puheeksi Ebban tulevaisuuden. Ajatellessaan tytärtänsä oli Fincke huolissaan; olihan hän itse vanha, ja levottomana laskisi hän harmaan päänsä hautaan, jos hän tietäisi jättävänsä tyttärensä tänne ilman turvallista tulevaisuutta. Kun sentähden Olavi hänelle ehdoitti saajaksensa sopivan suru-ajan perästä viedä Ebban puolisonansa kotiin, ilostui Fincken sydän.
— Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän liikutettuna. Teidän tarjouksenne poistaa raskaan taakan vanhoilta hartioiltani. Että Ebbakin kiitollisuudella siihen suostuisi, sitä en epäile. Mutta vielä on liian aikaista puhua hänelle siitä. Emme saa häiritä häntä hänen surussaan.
He kättelivät, ja asia oli päätetty.
Vanha vaimo, jonka Olavi oli tuonut muassaan vankina, oli pantu erääsen luolaan linnan alle. Paljaat kiviseinät heruivat kosteutta, luolan loukossa oli olkiläjä, pantuna siihen häntä varten, ja hevosloimi oli hänellä peitteenä. Kapeasta aukosta seinässä kuului ulkopuolelta rajun virran pauhu.