Ruosteinen lukko kitisi, ovi aukeni, ja siitä vuotavassa päivän valossa näki hän Olavi Sverkerinpojan astuvan sisään vankeuteen. Se oli ikääskuin harhanäky, sillä oven mentyä kiinni jälleen hänen päivänvalosta sokaistu silmänsä ei voinut mitään eroittaa vankiluolan pimeydessä. Ei Olavikaan ens'aluksi voinut mitään nähdä. Viimein eroitti hän hämärästi vaimon haahmoviivat. Tämä istui oikivuoteellaan kädet ristissä polvillaan ja harmaat hiukset siirollaan kasvoilla.
Hämärässä näytti hän enemmän aaveelta kuin ihmisolennolta, ja aremman miehen kuin Olavi Sverkerinpojan olisi tuntunut täällä kamalalta. Mutta hän kävi lähemmäksi tuota kolkkoa olentoa ja ärjäsi:
— Sinäkö siinä olet, velho?
Liikahtamatta vastasi haahmo vihaisella, melkein sähisevällä äänellä:
— Sinäkö siinä olet, Olavi Perkeleenpoika?
— Minä tulen tarjoomaan sinulle vapautta, sanoi Olavi.
— Vai niin! Mitä rikosta pitää minun sitten: auttaa sinua tekemää? vastasi ivallisesti vaimo, ja hänen silmänsä, jotka yhtä mittaa Olavia tähtäsivät, melkein säikkyivät.
Huolimatta muusta kuin siitä asiasta, jota varten hän oli tullut, jatkoi Olavi:!
— Sinun pitää valmistaa minulle juoma, jolla voin saada sen naisen rakkauden, jota haluan.
— Vai niin! Minun pitää hankkia sulle nuorten naisten rakkautta. Niinkö? Minkähän tähden pitää minun niin? Sentähden että sinä, senkin punainen perkele, olet niin inhoittava, ett'ei kenenkään tytön huulet tahdo hyvällä suudella sinun huuliasi. Mutta ell’en sitä tee, herra ritari, ell’en sitä tee?